Foibe – maailmaa kiertävä diakoni
Kirjoittanut Mailis Janatuinen
Mutta palatkaamme vielä Roomalaiskirjeen kirjoittamisaikaan eli vuoteen 57 jKr. Paavali ei ollut käynyt Rooman seurakunnassa kertaakaan, mutta silti hän kirjoitti sille kirjeen. Sen lopussa hän lähetti terveisiä melkein kolmelle kymmenelle sikäläiselle ystävälleen nimeltä mainiten. Apostoli aloitti kirjeensä tervehdysosan suosituksella: Annan teille suositukseni sisarestamme Foibesta, joka on Kenkrean seurakunnan palvelija. Ottakaa hänet vastaan Herran palvelijana niin kuin pyhille sopii ja auttakaa häntä kaikessa, missä hän tarvitsee teitä. Onhan hän itsekin ollut tukena monelle, myös minulle (Room.16:1-2).
Foibe kuului Kenkrean, Korintin satamakaupungin, kristilliseen seurakuntaan. Paavali kirjoitti kirjeensä juuri Korintissa, ja lähetti sen sieltä Roomaan. Siksi monet raamatunselittäjät olettavatkin, että hän antoi tämän tärkeän dokumentin Foiben kuljetettavaksi. Koska Foibe oli nainen, vieraspaikkakuntalainen ja matkusti yksin, hän tarvitsi ihan erityistä vieraanvaraisuutta ja lämpöä Rooman seurakunnan taholta. Siitä syystä Paavali kirjoitti kirjeeseensä yllä olevan suosituksen.
Ilmeisesti Foibe ei ollut naimisissa, koskapa hänellä oli mahdollisuus tehdä pitkiä ulkomaanmatkoja. Roomaankin hän matkusti ihan yksin; ainakaan kenenkään muun nimeä ei mainita samassa yhteydessä. (Linnuntietä noiden kaupunkien välimatka on noin tuhat kilometriä, mutta laivalla sitä kertyy paljon enemmän.) Voimme vain arvailla, mikä oli tämän ulkomaanmatkan tarkoitus. Oliko se ehkä tavallinen liikematka, vai kiertelikö Foibe eri seurakuntia diakonin ominaisuudessa? Kuljettiko hän avustuksia paikasta toiseen? Kertoiko Kreikan seurakuntien kuulumisia Italiassa ja Italian seurakuntien kuulumisia Kreikassa?
Paavali nimittää Foibea Kenkrean seurakunnan ”palvelijaksi”. Sana, jota hän tässä käyttää, kuuluu kreikaksi ”diakonos”, ja se on maskuliinimuoto. (Feminiinimuoto ”diakonissa” ei ollut vielä käytössä tuolloin.) Diakonos-titteliä käytetään Apostolien teoissa niistä seitsemästä, jotka Jerusalemin seurakunta oli valinnut pitämään köyhistään huolta. Mutta sen lisäksi sitä käytetään myös Paavalista, Apolloksesta ja Timoteuksesta, jopa itsestään Jeesuksesta.
Ei ole mitään syytä epäillä, etteikö Foibeakin olisi asetettu virkaansa samalla tavalla kuin Jerusalemin seitsemää diakonia, ja etteikö hän olisi tehnyt samaa työtä kuin miespuoliset kollegansakin: toimittanut rakkaudenpalvelusta köyhille ja pitänyt puheita. Satama ja sen ilotytöt tarvitsivat varmasti myös naispuolisen diakonin sielunhoidollista panosta.
Paavalin mukaan Kenkrean diakoni oli ollut tukena monelle. Kreikaksi käytetään tuki-sanan sijasta ilmausta ”prostatis”, suojelija, samassa merkityksessä kuin meidän päivinämme sanotaan ”taiteiden suojelija”. Tästä on päätelty, että Foibella olisi ollut kohtalaisesti varoja ja yhteiskunnallista asemaa. Niitä hän sitten käytti kristillisen kirkon hyväksi ottaessaan siipiensä suojiin apua tarvitsevia.
Foibe oli ollut apostolin itsensäkin ”suojelija”. Varmaan hän oli antanut tälle rahaa, ruokaa ja yösijan, tai kuunnellut, rohkaissut ja lohduttanut häntä Jumalan sanalla. Ehkä Foibe oli kulkenut Paavalin kanssa pitämässä evankelioimiskokouksia Kenkrean satamassa niiden puolentoista vuoden aikana, kun tämä Korintissa asui.
Ystäväni, mietipä mielessäsi, pitäisikö sinunkin ehkä ryhtyä jonkun apua tarvitsevan ihmisen ”suojelijaksi”. Tarvitsevatko kummilapsesi sinua? Voisitko ottaa itsellesi kummilapsen ulkomailta? Olisiko sinulla mahdollisuus tehdä jotain yksinäisten vanhusten, sairaiden, vammaisten tai maahanmuuttajien hyväksi? Pitäisikö sinun ehkä liittyä jonkun Jumalan valtakunnan työntekijän kannatusrenkaaseen?
Diakoni Foibe on kiehtonut tämän kirjan kirjoittajaa aina siitä lähtien, kun hän oli rippikouluikäinen. Aloin kiinnostua siihen aikaan Raamatusta ja kristinuskosta, kuten monet sen ikäiset tapaavat tehdä. Kerran kristillisillä teinipäivillä otin Raamatusta niin sanotun tärpin – minua ei ollut vielä ehditty varoittaa sellaisesta raamatunlukutavasta. ”Jumala, sano minulle, mitä minun pitää elämälläni tehdä!” jotain tällaista rukoilin ja avasin juhlallisesti leirikeskuksen suuren Raamatun. ”Minä suljen teidän suosioonne sisaremme Foiben, joka on Kenkrean seurakunnan palvelija...” Tuijotin näitä sanoja pitkään jonkinlaisen pettymyksen vallassa. En tajunnut, mikä sanoma tuolla jakeella voisi minulle olla. En tajunnut edes sitä, miksi Raamattuun on pitänyt moinen jae kirjoittaa.
Nyt ymmärrän paremmin. Ja jostakin syystä en ole koskaan voinut unohtaa sitä tärppiä...
Mutta palatkaamme vielä Roomalaiskirjeen kirjoittamisaikaan eli vuoteen 57 jKr. Paavali ei ollut käynyt Rooman seurakunnassa kertaakaan, mutta silti hän kirjoitti sille kirjeen. Sen lopussa hän lähetti terveisiä melkein kolmelle kymmenelle sikäläiselle ystävälleen nimeltä mainiten. Apostoli aloitti kirjeensä tervehdysosan suosituksella: Annan teille suositukseni sisarestamme Foibesta, joka on Kenkrean seurakunnan palvelija. Ottakaa hänet vastaan Herran palvelijana niin kuin pyhille sopii ja auttakaa häntä kaikessa, missä hän tarvitsee teitä. Onhan hän itsekin ollut tukena monelle, myös minulle (Room.16:1-2).
Foibe kuului Kenkrean, Korintin satamakaupungin, kristilliseen seurakuntaan. Paavali kirjoitti kirjeensä juuri Korintissa, ja lähetti sen sieltä Roomaan. Siksi monet raamatunselittäjät olettavatkin, että hän antoi tämän tärkeän dokumentin Foiben kuljetettavaksi. Koska Foibe oli nainen, vieraspaikkakuntalainen ja matkusti yksin, hän tarvitsi ihan erityistä vieraanvaraisuutta ja lämpöä Rooman seurakunnan taholta. Siitä syystä Paavali kirjoitti kirjeeseensä yllä olevan suosituksen.
Ilmeisesti Foibe ei ollut naimisissa, koskapa hänellä oli mahdollisuus tehdä pitkiä ulkomaanmatkoja. Roomaankin hän matkusti ihan yksin; ainakaan kenenkään muun nimeä ei mainita samassa yhteydessä. (Linnuntietä noiden kaupunkien välimatka on noin tuhat kilometriä, mutta laivalla sitä kertyy paljon enemmän.) Voimme vain arvailla, mikä oli tämän ulkomaanmatkan tarkoitus. Oliko se ehkä tavallinen liikematka, vai kiertelikö Foibe eri seurakuntia diakonin ominaisuudessa? Kuljettiko hän avustuksia paikasta toiseen? Kertoiko Kreikan seurakuntien kuulumisia Italiassa ja Italian seurakuntien kuulumisia Kreikassa?
Paavali nimittää Foibea Kenkrean seurakunnan ”palvelijaksi”. Sana, jota hän tässä käyttää, kuuluu kreikaksi ”diakonos”, ja se on maskuliinimuoto. (Feminiinimuoto ”diakonissa” ei ollut vielä käytössä tuolloin.) Diakonos-titteliä käytetään Apostolien teoissa niistä seitsemästä, jotka Jerusalemin seurakunta oli valinnut pitämään köyhistään huolta. Mutta sen lisäksi sitä käytetään myös Paavalista, Apolloksesta ja Timoteuksesta, jopa itsestään Jeesuksesta.
Ei ole mitään syytä epäillä, etteikö Foibeakin olisi asetettu virkaansa samalla tavalla kuin Jerusalemin seitsemää diakonia, ja etteikö hän olisi tehnyt samaa työtä kuin miespuoliset kollegansakin: toimittanut rakkaudenpalvelusta köyhille ja pitänyt puheita. Satama ja sen ilotytöt tarvitsivat varmasti myös naispuolisen diakonin sielunhoidollista panosta.
Paavalin mukaan Kenkrean diakoni oli ollut tukena monelle. Kreikaksi käytetään tuki-sanan sijasta ilmausta ”prostatis”, suojelija, samassa merkityksessä kuin meidän päivinämme sanotaan ”taiteiden suojelija”. Tästä on päätelty, että Foibella olisi ollut kohtalaisesti varoja ja yhteiskunnallista asemaa. Niitä hän sitten käytti kristillisen kirkon hyväksi ottaessaan siipiensä suojiin apua tarvitsevia.
Foibe oli ollut apostolin itsensäkin ”suojelija”. Varmaan hän oli antanut tälle rahaa, ruokaa ja yösijan, tai kuunnellut, rohkaissut ja lohduttanut häntä Jumalan sanalla. Ehkä Foibe oli kulkenut Paavalin kanssa pitämässä evankelioimiskokouksia Kenkrean satamassa niiden puolentoista vuoden aikana, kun tämä Korintissa asui.
Ystäväni, mietipä mielessäsi, pitäisikö sinunkin ehkä ryhtyä jonkun apua tarvitsevan ihmisen ”suojelijaksi”. Tarvitsevatko kummilapsesi sinua? Voisitko ottaa itsellesi kummilapsen ulkomailta? Olisiko sinulla mahdollisuus tehdä jotain yksinäisten vanhusten, sairaiden, vammaisten tai maahanmuuttajien hyväksi? Pitäisikö sinun ehkä liittyä jonkun Jumalan valtakunnan työntekijän kannatusrenkaaseen?
Diakoni Foibe on kiehtonut tämän kirjan kirjoittajaa aina siitä lähtien, kun hän oli rippikouluikäinen. Aloin kiinnostua siihen aikaan Raamatusta ja kristinuskosta, kuten monet sen ikäiset tapaavat tehdä. Kerran kristillisillä teinipäivillä otin Raamatusta niin sanotun tärpin – minua ei ollut vielä ehditty varoittaa sellaisesta raamatunlukutavasta. ”Jumala, sano minulle, mitä minun pitää elämälläni tehdä!” jotain tällaista rukoilin ja avasin juhlallisesti leirikeskuksen suuren Raamatun. ”Minä suljen teidän suosioonne sisaremme Foiben, joka on Kenkrean seurakunnan palvelija...” Tuijotin näitä sanoja pitkään jonkinlaisen pettymyksen vallassa. En tajunnut, mikä sanoma tuolla jakeella voisi minulle olla. En tajunnut edes sitä, miksi Raamattuun on pitänyt moinen jae kirjoittaa.
Nyt ymmärrän paremmin. Ja jostakin syystä en ole koskaan voinut unohtaa sitä tärppiä...