Paavali naisten asialla
Kirjoittanut Mailis Janatuinen
Kirjasta Nainen ja hänen miehensä (Perussanoma Oy)
Apostoli Paavalia on aikojen kuluessa nimitelty, jos nyt ei aivan naisvihaaksi niin ainakin vanhaksipojaksi, joka ei ymmärtänyt mitään kauniimman sukupuolen päältä. Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. Edellisessä luvussa esittelimme jo kolme hänen ystäväänsä: Lyydian, Foiben ja Rufuksen äidin. Kirjan viimeisessä luvussa kuvaamme vielä Paavalin muita naispuolisia työtovereita. Käymme myös läpi ne Raamatun kohdat, joissa apostoli puhuu naisen paikasta seurakunnassa ja perheessä.
Priscilla - Paavalin kouluttama naisteologi
Taustaa
Paavalin rakkaimpiin uskonsisariin ja työtovereihin kuului juutalaisnainen nimeltä Priscilla. Hänet apostoli kohtasi ensimmäisen kerran syksyllä 50 jKr., ja nämä kaksi pysyivät ystävinä elämänsä loppuun asti. Priscilla ei ollutkaan kuka tahansa tytönhupakko, sillä jopa kirkkoisä Tertullianus kutsui häntä "pyhäksi Priscaksi, joka saarnasi evankeliumia".
Priscillan mies Aquila oli alun perin kotoisin Pontoksesta, Mustan meren rannikolta. Meille ei kerrota, missä vaiheessa hän kääntyi kristityksi, mutta mahdollisesti se tapahtui jo kotiseudulla. Pontoslaisiakin oli näet niiden pyhiinvaeltajien joukossa, jotka ensimmäisenä helluntaina kuulivat apostolien julistavan ilosanomaa kukin omalla kielellään (Apt.2:9). Myös Pietarin kirjeen alkutervehdyksestä näemme, että Pontoksessa oli elävä seurakunta jo apostolisena aikana (1.Piet.1:1).
Jossakin vaiheessa Aquila oli muuttanut Mustan meren rannikolta Roomaan. Maailman pääkaupungissa hän kohtasi tulevan vaimonsa Priscillan. Milloin kristinusko saapui Roomaan, siitä ei ole varmaa tietoa, mutta mahdollisesti sekin tapahtui pian ensimmäisen helluntain jälkeen. Joka tapauksessa voimme olettaa Aquilan ja Priscan tutustuneen Rooman seurakunnassa ja toimineen aktiivisesti sen jäseninä.
Uusi testamentti niputtaa Priscillan ja Aquilan nimet aina yhteen, mutta ei puhu mitään heidän perhekunnastaan. Kuudesti heidät mainitaan Uudessa testamentissa, joista neljässä tapauksessa vaimon nimi esiintyy ennen miehen nimeä. Paavali kutsuu Aquilan vaimoa aina Priscaksi; Luukas sen sijaan käyttää pitempää muotoa Priscilla (Apt.18:2, 18, 26; Room.16:3; 1.Kor.16:19 ja 2.Tim.4:19).
Vaikuttaa siltä kuin pariskunnalla ei olisi ollut lapsia. Myös se seikka, että Priscilla oli opetellut miehensä käsityöammatin ja pystyi liikkumaan tämän kanssa maasta toiseen, tuntuisi viittaavan samaan suuntaan. Lapsettomuuden surusta huolimatta avioliitto oli ilmeisen onnellinen ja tasapainoinen. Miehellä ja vaimolla oli yhteinen ammatti, yhteinen usko ja yhteisiä vastuutehtäviä seurakunnassa. Myös vaimo pystyi käyttämään aikaansa ja energiaansa täysipainoisesti Jumalan valtakunnan työhön, koska hänen kätensä eivät olleet kotitöihin sidotut.
Aquilas ja Priscilla olivat siis kristittyjä saapuessaan Korinttiin vuonna 49 jKr. Tuona vuonna oli Roomassa tapahtunut katastrofi: keisari Claudius oli suuttunut juutalaisiin ja ajanut heidät pois pääkaupungista. Tämän tapauksen mainitsee myös roomalainen historioitsija Svetonius kertoessaan Claudiuksen hallitusajasta (25.4): "Hän karkotti juutalaiset Roomasta, koska nämä kapinoivat jatkuvasti Chrestuksen aloitteesta". Mahdollisesti Svetonius oli siinä uskossa, että Chrestus (Kristus?) eli tuolloin Roomassa ja aiheutti jatkuvia rettelöitä juutalaisten välille.
Kohtaaminen Korintissa
Aquila ja Prisca lähtivät siis pakon edessä pois Roomasta ja asettuivat asumaan Kreikan suureen satamakaupunkiin Korinttiin. Varmaan Priscillan oli vaikea jättää kotinsa ja kontunsa ja lähteä pakolaiseksi uuteen maahan. Korintissa ei vielä tuohon aikaan ollut seurakuntaakaan, mikä tuntui suurena puutoksena kristityn pariskunnan elämässä. Mutta jo vuoden sisällä karkotuksesta Aquila ja Prisca kohtasivat yllättäen maanmiehensä Paavalin, joka oli ehtinyt toisella lähetysmatkallaan Korinttiin asti. Ilo uusien uskonystävien löytymisestä oli varmaan molemminpuolinen, etenkin kun ammattikin heillä oli sama.
Paavali lähti sitten Ateenasta ja meni Korinttiin. Siellä hän tapasi Aquilan, Pontoksesta olevan juutalaisen, ja tämän vaimon Priscillan. He olivat äskettäin tulleet Italiasta, koska Claudius oli karkottanut Roomasta kaikki juutalaiset. Paavali meni heidän luokseen ja jäi työskentelemään heidän kanssaan, sillä heillä oli yhteinen ammatti; he olivat teltantekijöitä (Apt.18:1-3).
Priscilla miehineen kutsui ystävällisesti vanhapoika Paavalin asumaan kotiinsa. Apostoli vaikutti ulkonaiselta olemukseltaan pikemminkin heikolta ja sairaalloiselta kuin korkeasti oppineelta ja puhetaitoiselta mieheltä. Tullessaan Korinttiin hän oli vakaasti päättänyt, ettei aio saarnata siellä mitään muuta kuin ristiinnaulittua Kristusta (1.Kor.2:1-). Pian kaupungissa syntyi kuitenkin suuri herätys. Useita sataman ilotyttöjä tuli uskoon, samoin muita alempien yhteiskuntaluokkien jäseniä (1.Kor.1:26). Myös synagoga joutui käymistilaan, kun kokonaista kaksi sen esimiehistä kääntyi kristityiksi: ensin Crispus, sitten Sostenes (Apt.18:8 ja 17). Kokouspaikka oli siirrettävä synagogasta Titius Justuksen taloon (18:7).
Paavali viipyi Korintin suurkaupungissa puolitoista vuotta. Päivällä hän teki evankelioimistyötä, mutta yön synkkinä hetkinä hän hankki jokapäiväistä leipäänsä ompelemalla telttoja yhdessä isäntäväkensä kanssa. Materiaali oli muuten kilikialaista vuohenkarvakangasta, Paavalin syntymäkaupungin Tarson tuotetta.
Paavalista Priscilla sai itselleen ystävän, paimenen, hengellisen isän ja teologian opettajan. Ompelutyön ohessa noilla kolmella oli varmasti hyvää aikaa keskustella Raamatun tulkinnasta ja kristillisestä dogmatiikasta. Tämä teologinen seminaari jatkuikin mahdollisesti puolentoista vuoden mittaiseksi. Apostoli ei suinkaan karkottanut vaimoa pois kuuloetäisyydeltä aloittaessaan yömyöhällä "dogmatiikan oppituntinsa". Ei, Prisca sai opiskella "koko kurssin", ja hänestä tulikin sitten vähintään yhtä innokas evankelista ja pätevä teologi kuin miehestäänkin.
Priscillakin opettaa dogmatiikkaa
Kun apostoli erään mellakan jälkeen päätti jatkaa matkaansa kohti Vähää Aasiaa, liittyi ystäväpariskunta hänen matkaseurueeseensa. Tässä vaiheessa vaimon nimi esiintyykin Luukkaan historiikissa jo ennen miehen nimeä. Niin rakkaiksi ystäviksi oli tultu, ettei millään olisi raaskittu erota. Efesossa eron hetki kuitenkin koitti, kun Paavali jatkoi matkaansa Jerusalemiin luvaten tulla pian takaisin. Varsinaista seurakuntaa ei Efesossa vielä ollut, oli vain muutama hajanainen opetuslapsi, joille kristinuskon perusasiatkaan eivät olleet kunnolla selvinneet (Apt.18:18-19:7).
Noihin aikoihin Efesoon ilmestyi kuuluisa juutalaiskristitty evankelista nimeltä Apollos. Hän oli loistava puhuja ja suorastaan hehkui pyhää intoa julistaessaan Jeesusta kaupungin synagogassa. Priscilla ja hänen miehensä istuivat kuuntelemassa Apolloksen saarnaa ja tajusivat kauhukseen, ettei mies tuntenut ollenkaan kristillistä kastetta. Hänelle kaste oli vain samanlainen parannuksen teon merkki kuin se oli ollut Johannes Kastajalle aikoinaan.
Kristitty pariskunta avasi ovensa ja sydämensä Apollokselle kuten oli avannut ne Paavalillekin. Luukas kertoo kauniisti, että "Priscilla ja Aquila ottivat Apolloksen huostaansa ja perehdyttivät hänet tarkemmin Jumalan tiehen" (Apt.19:25). He selittivät kiertävälle saarnamiehelle, että Johannes kastoi pelkällä vedellä ne, jotka olivat tunnustaneet syntinsä. Jeesuksen nimessä suoritettu vesikaste antaa sen sijaan kastettavalle paljon enemmän: se antaa synnit anteeksi ja Pyhän Hengen. Tämähän on ollut kristillinen kasteoppi helluntaista lähtien.
"Kääntykää ja ottakaa itse kukin kaste Jeesuksen Kristuksen nimeen, jotta syntinne annettaisiin anteeksi. Silloin te saatte lahjaksi Pyhän Hengen" (Apt.2:38).
Paavalin dogmatiikan opetus ei ollut mennyt hukkaan Priscillan kohdalla. Seurakunnan vanhinta tai paimenta hänestä ei koskaan tehty, mutta systemaattinen teologi hänestä oli jo tullut. Naiset eivät yleensä ole yhtä kiinnostuneita dogmatiikasta kuin miehet. Sielunhoito yms on paljon lähempänä heidän sydäntään. Mutta joka sukupolvesta löytyy aina muutama sellainenkin nainen, joille dogmatiikka on sydämen asia. Priscilla oli yksi heistä.
Priscilla siis opetti Apollokselle oikeaa kasteoppia siinä missä miehensäkin. Raamatusta ei saa tukea se väite, etteivät naiset olisi muka toimineet missään opetustehtävissä alkukirkon aikoina, tai etteivät he ainakaan olisi opettaneet miehiä. Priscilla opetti Apollosta - hänen nimensä mainitaan opetustilanteen yhteydessä taas ennen aviomiehen nimeä. Eikä tässä suinkaan ollut kysymys vain jotain pienestä sivuasiasta, vaan kasteopista, joka on yksi kristinuskon tärkeimmistä dogmeista.
Itse ajattelen hiljaisessa mielessäni, että Priscillan vaikutus Apollokseen saattoi olla jopa ratkaiseva. Usein suurten saarnamiesten ja teologien on perin vaikeaa ottaa vastaan opetusta ja kritiikkiä toinen toisiltaan, mutta - kas kummaa - naisen suusta he saattavat kuunnella samat asiat suuttumatta. Oli miten oli, Apollos muutti mieltään kasteopista ja hänestä tuli voimallinen kristinuskon puolestapuhuja loppuiäkseen.
Kotikokous seurakuntana
Paavali tapasi ystäväpariskunnan jälleen vuoden kuluttua kolmannella lähetysmatkallaan. Tällä kertaa hän viipyikin Efesossa melkein kolme vuotta. Jonkin aikaa saatiin ensin kokoontua kaupungin synagogassa. Kun sen ovi sitten sulkeutui kristityiltä, vuokrattiin kokouspaikaksi Tyrannoksen koulu, jossa Paavali piti julkisia esitelmätilaisuuksia (Apt.19:8-9). Lisäksi apostoli kiersi kristittyjen kodeissa pienpiirejä pitämässä ja heitä "monin kyynelin" neuvomassa (Apt.20:18-20).
Sanoma Jeesuksesta levisi noiden vuosien aikana koko Vähään Aasiaan. Esimerkiksi Laodikeaan ja Kolossaan syntyi molempiin seurakunta, vaikka Paavali ei ollut koskaan noita kaupunkeja nähnytkään. Hänen työtoverinsa toimivat seurakuntien perustajina.
Priscilla seurasi taas vierestä Paavalin opetusta ja elämää. Hän näki, millainen sydämen asia apostolille oli, että koko maailma saisi kuulla evankeliumin. Miten kärsivällisesti Paavali kestikään koettelemuksia, ja miten tarkkaan hän pitikään huolta siitä, että raha-asiat tulivat avoimesti ja rehellisesti hoidetuiksi! Niinpä telttojen ompelu jatkoi kuten ennenkin - kaiken muun kiireen keskellä (Apt.20:33-35).
Efesosta Paavali lähetti kirjeen Korintin seurakunnalle, jossa hän oli aikaisemmin työskennellyt Aquilan ja Priscillan kanssa. Menossa oli ilmeisesti vuosi 54 jKr. Kuten tavallisesti, kirjeen loppuosa sisälsi omia ja toisten terveisiä: "Aasian maakunnan seurakunnat lähettävät teille terveisensä. Myös Aquila ja Prisca ja heidän kodissaan kokoontuva seurakunta lähettävät teille paljon terveisiä Herran nimeen" (1.Kor.16:19).
Näemme nyt, millä tavalla Priscilla osallistui Efeson evankelioimiseen. Ensimmäistä kertaa Uusi testamentti kutsuu tässä kotikokousta seurakunnaksi. Lapseton pariskunta oli antanut paitsi elämänsä myös kotinsa Jumalan käyttöön. Heidän olohuoneestaan oli tullut kirkkosali, jossa he molemmat toimivat julistustehtävissä. Luomiskertomuksen ilmausta käyttääksemme Priscilla oli miehelleen "sopiva apu" seurakunnan työssä. Lapsettomuuden suru oli muuttunut hänen armolahjakseen.
Uusi testamentti tuntee muitakin aviopareja ja jopa itsellisiä naisia, joiden koti toimi kirkkosalina. Jerusalemin Mariaan ja Filipin Lyydiaan olemme jo tutustuneet. Sen lisäksi tulevat Apfia miehineen Kolossassa ja Nymfa Laodikeassa (Filemon 1-2; Kol.4:15).
Efesossa Paavalille tapahtui jotain kauheaa - mitä, sitä ei Luukas meille paljasta. Apostoli itse kertoo joutuneensa taistelemaan petojen kanssa (1.Kor.15:32) ja olleensa jo epätoivoinen hengestäänkin (2.Kor.1:8-9). Ilmeisesti Paavali joutui vankilaankin, koskapa hän pian tämän jälkeen lähettää terveisiä vankitovereilleen (Room.16:7). Tuossa tilanteessa Aquila ja Priscilla riensivät apuun ja pelastivat apostolin kuoleman vaarasta.
Kaikki tiet vievät Roomaan
Viimeksi mainittu seikka käy ilmi Roomalaiskirjeestä, jonka Paavali kirjoitti muutama kuukausi Efesosta lähtönsä jälkeen (v.57). Kirjeen loppuun hän liitti lämpimät terveisensä kaikille sikäläisille tutuilleen, kuten jo Foiben ja Rufuksen äidin kohdalla totesimme. Lista alkoi - yllätys yllätys - Priscalla ja Aquilalla, jotka tällä välin olivat ehtineet muuttaa Efesosta takaisin Roomaan. (Juutalaisten karkotus oli peruutettu keisari Claudiuksen kuoltua v. 54.)
Tervehtikää Priscaa ja Aquilaa, työtovereitani Jeesuksen Kristuksen palveluksessa. He ovat panneet henkensä alttiiksi minun takiani, ja heitä kiittävät minun lisäkseni myös kaikki pakanuudesta kääntyneiden seurakunnat. Sanokaa terveisiä myös heidän kodissaan kokoontuvalle seurakunnalle (Room.16:3-5a).
Pääsemme muutaman lyhyen rivin avulla selville monesta asiasta: ensinnäkin siitä, että Priscillan ja Aquilan koti toimi seurakunnan kokouspaikkana Roomassakin. Terveisistä käy ilmi, että koko senaikainen kristillinen kirkko tunsi tämän pariskunnan ja piti heitä molempia suuressa arvossa. Pakanaseurakunnat olivat kiitollisia heidän panoksestaan maailman evankelioimisessa, mutta myös siitä, että Paavali yleensä oli vielä elävien kirjoissa. Ettei apostolille ollut käynyt kalpaten Efesossa, siitä heidän oli kiittäminen hänen ystäväpariskuntansa rohkeutta ja uhrivalmiutta.
Vuonna 57 alkoi Paavalin "vankilakierre". Ensiksi hän joutui istumaan Kesareassa pari vuotta. Vedottuaan keisariin hän lopulta pääsi Roomaan, tosin kahlehdittuna. Luukas kertoo, miten Rooman kristityt tulivat vankikuljetusta vastaan Forum Appiin ja Tres Tabernaen pikkukaupunkeihin saakka. Välimatkaa pääkaupungista laskettuna kertyi 50-65 kilometriä - ei mikään vähäpätöinen reissu edestakaisin jalkapatikassa kuljettavaksi. Näen sieluni silmillä Priscillan taivaltamassa tuossa joukossa, ehkä suorastaan vastaanottokomitean kärjessä. Hänen sydämensä oli varmaan täynnä iloa Paavalin tapaamisesta ja samalla surua siitä, että rakkaan ystävän oli tultava Roomaan kahleita jaloissaan laahaten.
Seuraavan kahden vuoden aikana Paavali ei päässyt maailman luo, mutta maailma tuli hänen luokseen. Rooman vankisellissä kävi vieraita tungokseen asti. Vapautumisensa jälkeen apostoli teki vielä yhden matkan Vähään Aasiaan. Rooman palon jälkeen 60-luvun puolivälissä alkoi suurisuuntainen kristittyjen vaino. Paavali pidätettiin taas ja teljettiin roomalaiseen tyrmään, tällä kertaa lopullisesti.
Viimeinen tervehdys
Tyrmässä Paavali kirjoitti viimeisen kirjeensä, joka on osoitettu Timoteukselle Efesoon. Terveisiä saivat myös Prisca ja hänen miehensä, jotka sattuivat sillä hetkellä olemaan Timoteuksen apuna. Kirjeessään Paavali kuvasi äskeistä oikeudenkäyntiä vähän surumielisin äänenpainoin:
Kun ensimmäisen kerran puolustauduin oikeudessa, ei kukaan tullut avukseni, vaan kaikki jättivät minut yksin. Älköön sitä heille viaksi luettako (2.Tim.4:16*).
Emme tiedä, olivatko Aquila ja hänen vaimonsakin ehkä olleet Roomassa oikeudenkäynnin aikana. Pakenivatko hekin päätä pahkaa Kreikkaan tai Aasiaan tajutessaan, mikä kohtalo heitä Neron kynsissä odottaisi: kuolema areenalla villipetojen hampaissa tai vaihtoehtoisesti palaminen elävänä soihtuna keisarin puutarhassa? Todennäköisempää kuitenkin on, että ystäväpariskunta oli mennyt Paavalin pyynnöstä jo aikaisemmin Timoteusta auttamaan.
Apostoli virui siis roomalaisessa vankityrmässä kuolemantuomio silmiensä edessä. "Sano terveisiä Priscalle ja Aquilalle..." (2.Tim:4:19). Muut eivät saaneet tässä viimeisessä viestissä henkilökohtaisia terveisiä paitsi nämä kaksi ja Onesiforoksen perhe. Taas kerran Prisca on päässyt listan kärkeen, ykkössijalle. Paavali ei tiennyt, näkisikö enää koskaan täällä maan päällä ystäväpariskuntaa, joka oli merkinnyt hänelle niin paljon puolentoista vuosikymmenen ajan. Ehkä Timoteuskirjeen terveiset jäivätkin hänen viimeiseksi viestikseen heille.
Vanhan legendan mukaan myös Priscilla ja hänen miehensä kärsivät marttyyrikuoleman Neron vainoissa. (Valittujen Palojen kirjasta Kuka kukin on Raamatussa löytyy 1000-luvulta peräisin oleva kuva, joka esittää heidän teloitustaan.) Emme tiedä, onko tuolla legendalla mitään todellisuuspohjaa. Oli miten oli, eräänä päivänä Priscillan edessä oli enää yksi ainoa muutto - se viimeinen. Siihen loppuisi laukkujen pakkaaminen ja maailman kiertäminen. Alkukirkon rohkea naisteologi pääsisi nyt oikeaan isänmaahansa ja saisi vastaanottaa Vapahtajansa kädestä elämän kruunun.
Sinun puoleesi, Herra, minä käännyn.
Jumalani, sinun apuusi minä luotan.
Enhän luota turhaan?
Ei kukaan, joka luottaa sinuun, jää vaille apuasi.
Paavalin terveiset Rooman seurakunnan naisille
Paavali lähetti Roomalaiskirjeensä lopussa terveisiä paitsi Priscalle ja Rufuksen äidille, myös seitsemälle muulle nimeltä mainitulle naiselle, mikä tarkoittaa kolmasosaa tervehdyksen saajien lukumäärästä (9/28). Ei voi muuta kuin ihmetellä, miten monenlaisia ja monenikäisiä ystäviä tämä vanhapoika-apostoli oli löytänyt kristittyjen naisten joukosta maailmaa kiertäessään.
"Terveisiä Marialle, joka on nähnyt paljon vaivaa teidän hyväksenne" (6). Nimestä päätellen Maria oli juutalainen nainen, joka toimi innokkaasti Rooman pakanaseurakunnan hyväksi.
"Terveisiä Andronikokselle ja Junialle, heimolaisilleni ja vankilatovereilleni, jotka ovat arvossa pidettyjä apostolien joukossa ja ovat olleet Kristuksen omia jo ennen minua" (7). Andronikos oli juutalainen mies, mutta oliko toinen vankitoveri Junias-niminen mies vai Junia-niminen nainen, siitä Raamatun selittäjät ovat eri mieltä. (Itse kallistun ehkä Junian kannalle.) Jotkut pitävät tätä jaetta todisteena siitä, että apostolit voivat olla myös naisia, mutta mielestäni virkateologiaa ei voi rakentaa yhden ainoan epävarman lukutavan varaan.
Nimiä seuraava sivulause voidaan näet kääntää myös näin: "joita apostolit pitävät suuressa arvossa". Ilmeisesti tässä olikin kysymys samasta tilanteesta kuin Pietarin ja Aquilan kohdalla: lähetyssaarnaaja kuljettaa mukanaan vaimoaan, uskonsisartaan. Jos tämä olettamus pitää paikkansa, niin Junia oli totisesti urhea nainen; hänhän oli istunut (Efeson?) vankilassa miehensä (miesten?) kanssa, vaikkei ollut nuorikaan enää. Pariskunta oli näet kastettu jo ennen Paavalin kääntymystä, josta siitäkin oli Roomalaiskirjeen kirjoittamishetkellä kulunut jo neljännesvuosisata! Onko sitten mikään ihme, että apostolit pitivät näitä kahta vanhusta suuressa arvossa?
"Terveisiä Tryfainalle ja Tryfosalle, jotka tekevät ahkerasti Herran työtä" (12). Ehkä kaksostytöt, ehdotti parikin kommentaaria. Aktiivisia tyttöjä olivat!
"Terveisiä Persikselle, rakkaalle sisarelle, joka on nähnyt paljon vaivaa Herran työssä" (12). Nimi on suomeksi "persialainen nainen" ja löytyy jostakin vapautettujen orjien luettelosta. Apostoli rohkenee kutsua kirjeessään yhtä sen vastaanottajista rakkaaksi sisarekseen.
Nämäkin ihmissuhteet kuuluvat Raamatun rakkaustarinoiden joukkoon. Miten ihanaa se onkaan, että kristillisissä piireissä on mahdollista solmia läheisiä ystävyyssuhteita sisarten ja veljien välille ilman, että kukaan luulisi mitään! Monessa muussa yhteisössä neutraalit ystävyyssuhteet yli sukupuolirajojen ovat sen sijaan käyneet lähestulkoon mahdottomiksi. Siirtyykö tämä surullinen kehitys vähitellen myös kristillisen kirkon sisälle, sen tulee aika näyttämään. Jos siirtyy, on se suunnaton menetys meille yksin eläjille - ja kaikille muillekin.
"Terveisiä Filologoksen vaimolle Julialle ja... Nereuksen sisarelle" (15). Tämän lisäksi tulee Narkissoksen talonväki, johon varmaan kuului montakin naista (11).
Huomiota tässä listassa kiinnittää ennen kaikkea se, miten paljon Paavali antaa arvoa naisten panokselle Jumalan valtakunnan työssä. Hän kiittää vaivannäöstä seurakunnassa Foibea, Priscaa, Mariaa, Tryfainaa, Tryfosaa ja Persistä. Ei puhettakaan, että apostoli pyrkisi sulkemaan naiset kodin seinien sisäpuolelle!
Yhteenvetona voimme sanoa, että Paavali oli pioneeri, mitä tulee naisten työpanoksen rohkaisemiseen kristillisessä kirkossa. Sitä surullisempaa sitten on, että juuri naisasian suhteen hän on saanut osakseen paljon epäoikeudenmukaista kritiikkiä.
Filipin naiset, jotka taistelivat oikean uskon puolesta
Lyydian yhteydessä puhuimmekin jo Filipin esimerkillisestä seurakunnasta. Oli vain yksi seikka, josta apostoli joutui esittämään kirjeessään hienoista kritiikkiä: kaksi seurakunnan naispuolista vapaaehtoistyöntekijää oli nimittäin riitaantunut keskenään. Sellaista siis sattuu paremmissakin piireissä!
Kehotan Euodiaa ja Syntykeä elämään sovussa Herraa palvellen. Pyydän myös sinua, uskollinen työtoverini (Synsygus*), auttamaan näitä naisia, jotka ovat minun kanssani taistelleet evankeliumin puolesta samoin kuin veli Clemens ja muutkin työtoverini, joiden kaikkien nimet ovat elämän kirjassa (4:2-5).
Paavali piti riidanpoikasta niin vakavana asiana, että halusi mainita sen julkisessa kirjeessään. Hän kuitenkin pidättäytyi ottamasta kantaa siihen, kumpi osapuoli oli oikeassa, kumpi väärässä. Kovin suuresta asiasta ei liene ollut kysymys; olivathan molempien naisten nimet vielä turvallisesti elämän kirjassa. Mutta jotta pienet kahakat eivät paisuisi isoksi vihaksi, pyysi Paavali uskollista työtoveriaan (jonka nimi mahdollisesti oli Synsygus, "apumies") puuttumaan tilanteeseen. Miehen läsnäolo naistiimissä saattoi olla hyvinkin tasapainottava tekijä.
Mutta se seikka, mikä kiinnittää ennen kaikkea huomiotamme näissä kolmessa jakeessa on se, miten Paavali kuvaa näiden kahden naisen tehtävää. Euodiasta ja Syntykestä nimittäin sanotaan, että he olivat taistelleet Paavalin ja veli Clemensin rinnalla evankeliumin puolesta. Naisetko taistelleet - ja vielä suuren apostolin rinnalla? Sellainen ei olisi ollut mahdollista, jos Paavalissa olisi ollut vähääkään sovinistin vikaa.
Millä tavalla taisteleminen sitten oli tapahtunut? Ei miekalla eikä keihäällä, vaan Sanan voimalla tietenkin: julistuksen, kehottamisen ja harhaopeista varoittamisen kautta. Toisena osapuolena saattoivat olla pakanat, mutta yhtä hyvin valheveljet, judaistit tai superapostolit. Paavali siis toden totta toivotti naiset tervetulleeksi rinnalleen taistelemaan oikean uskon puolesta!
Paavalin opetus naisen paikasta seurakunnassa ja perheessä
Nainen avioliitossaPaavalin mukaan avioliitto on Jumalan lahja, josta kristityn on häntä kiitettävä. On harhaopin merkki, että ihmisiä kielletään menemästä naimisiin, tai että naimattomuus korotetaan jotenkin hengellisemmäksi olotilaksi kuin avioelämä (1.Tim.4:3-5).
Mitä taas aviopuolisoiden väleihin tulee, niin Paavalin mukaan vaimon on kunnioitettava miestään (Ef.6:33). Tämä on viisas neuvo. Yhdenkään naisen ei nimittäin pitäisi mennä naimisiin sellaisen miehen kanssa, jota ei hän pysty kunnioittamaan. Kukaan mies ei pitkän päälle ole onnellinen parisuhteessa, jossa hän jää vaille naisensa kunnioitusta. Mutta samaan hengenvetoon Paavali vaatii mieheltä, että tämän on rakastettava vaimoaan yhtä paljon kuin itseään - jopa yhtä paljon kuin Kristus rakasti seurakuntaansa (Ef.5:22-33). Kumpaa näistä neuvoista lienee helpompi noudattaa?
Vanhapoika Paavali joutui kirjeissään antamaan myös kristittyjen seksuaalista käyttäytymistä koskevia neuvoja. Jos apostolilta kerran jotain asiaa kysyttiin, niin hänhän vastasi kiertelemättä ja kaartelematta, nimittäen asioita niiden oikeilla nimillä. Korinttilaiset olivat ilmeisesti tiedustelleet seksuaalisen pidättyvyyden arvoa avioliitossa - oliko se tarpeellista vai ei, ja jos oli, niin kuka siitä päätti? Paavali vastasi, että näistä asioista sovitaan yhdessä aviopuolison kanssa. Kun naimisiin kerran on menty, niin vaimon ruumis ei ole enää hänen omassa vallassaan, vaan miehen. Nainen ei siis saa enää yksin päättää ruumiinsa "käytöstä". Tästä asiastahan ovat kaikki maailman kulttuurit ja uskonnot olleet liikuttavan yksimielisiä miltei meidän päiviimme asti.
Mutta sitten seuraa pommi: Paavalin mukaan miehenkään ruumis ei ole hänen omassa vallassaan, vaan vaimon. Tämähän tarkoittaa suomeksi sanottuna sitä, että Paavali tunnustaa naisen sukupuolivietin olemassaolon ja oikeutuksen. Se on uskomattoman radikaali veto tullakseen uskonnollisen rabbin suusta ajanlaskumme alkuvuosina. Muistamme, että yhä tänäkin päivänä ympärileikataan (toisin sanoen silvotaan) muslimimaissa joka vuosi pari miljoonaa tyttölasta. Miksikö? Vain siksi että heistä tulisi "puhtaita" ja heiltä häviäisi halu sukupuoliseen kanssakäymiseen. Miten suuri ero onkaan tuollaisen sovinismin ja Paavalin opetuksen välillä! Kuten huomaamme, apostoli aivan vakavissaan julistaa naisen tasa-arvoiseksi miehensä kanssa aviollisen seksuaalielämän alueella (1 Kor.7:1-6).
Muutenhan Paavali vaatii kristityiltä ehdotonta yksiavioisuutta. Seksi kuuluu miehen ja naisen väliseen elinikäiseen avioliittoon, ei minnekään muualle. Ei sinkkuelämään. Ei kihlausaikaan. Ei avoliittoon. Ei uusioliittoon entisen puolison eläessä. Puhumattakaan nyt homosuhteista, jotka apostoli tuomitsee selvin sanoin. Jos ei-uskova puoliso ottaa avioeron, niin sillehän ei voi mitään, mutta kristitty ei saa mennä naimisiin (eronneen) puolisonsa eläessä. Viettinsä on ihmisen hillittävä, elipä hän missä siviilisäädyssä hyvänsä. (Ks. Room.7; 1 Kor.7, Room.1.)
Naimattomuuden armolahja
Mutta Paavalin kirjeistä löytyy vielä muitakin mullistavia parannuksia naisen asemaan, ja yksi niistä on naimattoman naisen arvo. "Vanhaapiikaahan" ei ole arvostettu juuri missään kulttuurissa ennen tai jälkeen kristinuskon. Vanhassa liitossa ei lapseton nainen ollut juuri minkään arvoinen. Mutta Paavali on toista mieltä - hän nimittää naimattomuutta suorastaan armolahjaksi, charismaksi!
Soisin kaikkien elävän niin kuin itse elän. Jokaisella on kuitenkin oma Jumalalta saatu armolahjansa, yhdellä yksi, toisella toinen. Naimattomille ja leskille minä sanon, että heidän olisi hyvä pysyä yksin niin kuin minäkin. Mutta elleivät he jaksa hillitä itseään, menkööt naimisiin, sillä on parempi mennä naimisiin kuin palaa himon tulessa (1.Kor.7:7-9).
Huomaamme, että apostolin mielestä siviilisääty naimaton on jopa parempi elämänosa kuin avioliitto. Samalla Paavali kyllä myöntää realistisesti, ettei se sovi kaikille. Parempi on mennä naimisiin kuin palaa tyydyttämättömän seksuaalivietin tulessa, tai mikä vielä pahempaa: langeta jatkuvasti huoruuteen ajatuksissa, sanoissa ja teoissa.
Tärkein syy, miksi Paavali suosittelee naimattomuutta, on ajan lyhyys. Jeesus tulee pian takaisin, ja sitä ennen kristittyjen on käytävä läpi suuren ahdistuksen aika. Muistamme, että Vapahtaja itsekin säälitteli raskaita ja imettäviä naisia lopun aikojen melskeissä (Matt.24:19).
Olen siis sitä mieltä, että lähestyvän ahdingon tähden jokaisen on hyvä pysyä entisellään. Jos olet sidottu vaimoon, älä pyydä eroa; jos et ole sidottu vaimoon, älä pyydä itsellesi vaimoa. Mutta jos menetkin naimisiin, et syntiä tee; ja jos neitsyt menee naimisiin, ei hänkään tee syntiä; mutta ne, jotka niin tekevät, joutuvat kärsimään ruumiillista vaivaa, ja siitä minä tahtoisin teidät säästää. Soisin, ettei teillä olisi huolia (ib.26-28*)
Mutta miksi kutsua naimattomuutta armolahjaksi? Siksi, että perheettömällä on suurempi mahdollisuus kuin perheellisellä käyttää aikaansa ja energiaansa Jumalan valtakunnan hyväksi. Perheetön voi vapaammin tutkia Raamattua, rukoilla ja käydä kristillisissä tilaisuuksissa. Ja toisaalta hän voi myös kuunnella, lohduttaa ja auttaa lähimmäistään, kun perhe-elämän pyöritys ei vie häneltä kaikkea aikaa. Monet alkukirkon naiset, joita edellisessä luvussa käsittelimme, olivatkin naimattomia tai leskiä, esimerkiksi Tabita, Markuksen äiti Maria, Lyydia ja Foibe.
Naimaton nainen ja nuori neito kantavat huolta siitä, mikä koskee Herraa, jotta olisivat niin ruumiiltaan kuin hengeltäänkin pyhiä. Naimisissa oleva nainen taas huolehtii maallisista asioista, siitä, miten olisi miehelleen mieliksi (ib.34).
Paavali oli ihan vakavissaan sitä mieltä, että kristitty nainen tekee paremmin, jos ei mene naimisiin, ja on myös onnellisempi kuin naimisissa oleva sisarensa. Tosin apostoli myöntää, että tämä väite ei ole suoranaisesti Herran sanaa, vaan hänen oma mielipiteensä kokeneena kristittynä. Meitä on kuitenkin monta naimatonta kristittyä, jotka voimme todistaa hänen väitteensä todeksi. Ja oikean kristillisen seurakunnan yhteydessä ei naimattoman naisen tarvitse olla yksin. Hänellä voi olla jopa enemmän lapsia kuin sillä, jolla on mies! (Gal.4:27)
Siis, joka naittaa tyttärensä, tekee hyvin, ja joka ei naita, tekee paremmin. (Leskikin) on onnellisempi, jos pysyy entisellään; se on minun mielipiteeni, ja minä luulen, että minullakin on Jumalan Henki (ib.38-40*).
Moni meidän aikamme nuori ei tiedä, että yleensä on olemassa sellaisiakin naimattomia miehiä ja naisia, jotka elävät selibaatissa. Kristitty ei nimittäin voi elää sellaista "sinkkuelämää", jota televisiosarjoissa kuvataan. Koko sinkku-sana on muuttunut merkitykseltään sellaiseksi, ettei sitä kohta kehtaa itsestään käyttää; jopa vanhapiika-nimitys tuntuu paremmalta.
Lesket ja muut hengelliset äidit
Seurakunnassa on vieläkin yksi naisten ryhmä, jota varten Paavali antaa muutaman neuvon sanan: nimittäin lesket. Miehet kuolivat naisia nuorempina tuohon aikaan kuten nytkin. Paavali näki, että leskeyteen sisältyy juoruilun ja tyhjän elämän vaara. Siksi hän neuvoi kristillistä seurakuntaa antamaan leskilleen jotain mielekästä tekemistä.
On tärkeää, ettei seurakuntaan tule sukupolvien välistä katkosta, vaan vanhemmat naiset opettavat nuoremmille kristillistä oppia ja elämää. Kuka neuvoo meidän seurakunnissamme nuorille äideille vieraanvaraisuutta, lasten kristillistä kasvatusta ja naisen alamaisuutta? Alkukirkossa oli tätä tarkoitusta varten olemassa hengellisen äidin virka/ toimi. Siihen pääsivät ensinnäkin lesket, joilla oli esitettävänään seuraavanlainen "ansioluettelo":
Hänen on oltava tunnettu hyvistä teoista, siitä että hän on kasvattanut lapsia, majoittanut kotiinsa matkalaisia, pessyt uskovien vieraidensa jalat, auttanut vaikeuksissa olevia ja kaikin tavoin harrastanut hyvää (1.Tim.5:10).
Vanhojen naisten tulee samoin käyttäytyä arvokkaasti. He eivät saa puhua muista pahaa eivätkä olla viinin orjia, vaan heidän on opetettava muita hyvään. Heidän tulee kehottaa nuoria naisia rakastamaan miestään ja lapsiaan, olemaan puhtaita ja siveitä, hoitamaan hyvin kotinsa ja mukautumaan miehensä tahtoon (olemaan miehelleen alamaisia *), jottei Jumalan sana joutuisi pilkan kohteeksi (Tiitus 2:3-5).
Paavali antaa seurakunnan kaitsijoille ja diakoneille ohjeita 1. Timoteuskirjeen 3. luvussa. Kesken kaiken tulee kehotuksen sana "naisille/ vaimoille*" (gynaikos). Emme voi tietää, tarkoittaako apostoli tässä diakonien vaimoja vai naispuolisia diakoneja. Joka tapauksessa nämäkin naiset ovat seurakunnan äidin virassa; puhutaanhan heistä keskellä muille seurakunnan työntekijöille tarkoitettua kehotuspuhetta (1.Tim.3:11).
Naisen alamaisuus
Nyt tullaan sitten siihen opin kohtaan, joka saa monet aikamme naiset näkemään punaista, nimittäin naisen alamaisuuteen. Paavalin mukaan mies on vaimonsa "pää". Itse asiassa tässä on kysymys järjestyksestä, jonka Jumala on säätänyt paitsi perheen ja seurakunnan, myös kolmiyhteyden sisälle.
Teidän tulee kuitenkin tietää, että jokaisen miehen pää on Kristus, naisen pää on mies ja Kristuksen pää on Jumala (1. Kor.11:3).
Kysymys ei voi olla eriarvoisuudesta, sillä on mahdotonta ajatella, että Jeesuksen ja hänen Isänsä välillä olisi jokin arvoero. Mitä päänä oleminen sitten merkitsee? Se merkitsee yksinkertaisesti vastuusuhdetta: kuka puolustaa ketä vihollista vastaan, kuka tekee vaikeat ratkaisut ja kuka kantaa lopullisen vastuun?
Naisen on Paavalin mukaan oltava miehelle alamainen perheessä ja seurakunnassa, koska mies on hänen päänsä. Sana "alamainen" luetaan kuitenkin meidän aikanamme helposti väärin, ikään kuin Paavali olisi kirjoittanut: "alistettu". Naisen ei kuitenkaan ole määrä olla sen enempää miehen alistama kuin Jeesuskaan oli Isänsä alistama. Sitä paitsi kristillisessä kirkossa pätevät täysin toisenlaiset johtamisen ("päänä olemisen") periaatteet kuin ympäröivässä maailmassa. Näinhän Jeesus opetti: "Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon kaikkien orja. Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta" (Mark.10:43-45).
Miehen on kannettava perheestä ja seurakunnasta vastuuta samalla tavalla kuin Jeesuskin teki: rakastamalla, palvelemalla ja uhrautumalla. Jeesus suostui vapaaehtoisesti orjan osaan - eikö siis kristittyjen miesten tulisi noudattaa hänen esimerkkiään! Ja niin kauan kuin nainen saa kokea miehensä taholta uhrautuvaa rakkautta, hän kunnioittaa tätä ja iloitsee saadessaan olla hänelle alamainen.
Kuten edellä jo mainitsin, käski Paavali kristittyjen miesten rakastaa vaimoaan kuten Kristus rakasti seurakuntaansa. Voisiko rakkauden ihannetta enää sen korkeammalle asettaakaan! Tällainen rakkaus motivoi meitä naisia alamaisuuteen; komenteleminen ja sortaminen sen sijaan nostattavat meidät vain kapinaan.
Miehet, rakastakaa vaimoanne niin kuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi henkensä sen puolesta... Samoin aviomiehenkin velvollisuus on rakastaa vaimoaan niin kuin omaa ruumistaan. Joka rakastaa vaimoaan, rakastaa itseään (Ef.5:25-28).
Kuka nainen on syvällä sydämessään onnellinen, jollei hänen miehensä kanna perheestä perimmäistä vastuuta? En ole maailmaa kiertäessäni vielä tavannut ainoatakaan naista, joka olisi huokaissut onnellisena: "Ihanaa, minulla on miehenä tohvelisankari! Saan johtaa meidän perhettä niin kuin tahdon ja päättää itse kaikista tärkeistä asioista!"
Millaisia julistustehtäviä naisilla oli Uuden testamentin seurakunnissa?Paavalin kirjeistä löytyy omituinen ristiriita: yhtäällä hän näet mainitsee itsestään selvänä asiana, että naiset profetoivat ja rukoilevat seurakunnan kokouksissa (1 Kor.11:5), mutta parin luvun päässä hän antaakin heille puhekiellon (1 Kor.14:34). Ja molemmat asiat vielä saman kirjeen sisällä!
Tiedämme, ettei apostoli ollut tyhmä mies, eikä hänen logiikassaan ollut mitään vikaa. Tiedämme, etteivät hänen kirjeensä ole vain hänen omaa sanaansa, vaan samalla myös Jumalan erehtymätöntä Sanaa. Jos emme tahdo heittää Paavalin kirjeitä (ja sitä myöten vähitellen koko Raamattua) vanhentuneena roskakoppaan, on meidän yksinkertaisesti mietittävä, miten tämä näennäinen ristiriita olisi selitettävissä.
On tärkeää huomata, että alkukirkko kulki itsenäisesti omaa tietään, mitä naisen seurakunnalliseen rooliin tulee. Synagogassahan nainen ei saanut avata suutaan, ei lukea tekstejä, eipä edes rukoilla ääneen. Itse asiassa juutalaisten naisten ei ollut pakko osallistua sapattijumalanpalvelukseen ollenkaan. Tuon ajan pakanauskonnoissa oli taas tavallista, että naiset toimivat niissä papittarina ja jumaliensa sanomien välittäjinä.
Ei ole siis aivan vähäinen asia se, että naiset saivat profetoida seurakunnan kokouksissa kristillisen kirkon syntyajoista asti. Profetiaa esiintyy Vanhassa testamentissa paljon, ja se on nimenomaan lain ja evankeliumin julistamista elävällä ja tilanteeseen sopivalla tavalla. Vanhan liiton aikana profetoimisen lahja oli vain harvojen miesten ja parin kolmen naisen erityisoikeus. Uuden testamentin puolella tilanne muuttuu täysin. Olemme jo kuulleet naisprofeetta Hannasta. Luukas kertoo lisäksi diakoni Filippoksen neljästä tyttärestä, jotka toimivat profeettoina Kesarean seurakunnassa (Apt.21:8-9). Ja Paavali antaa ymmärtää, että naisten profetoiminen oli yleistä koko kristillisessä kirkossa (1.Kor.11:5-16).
Naisen asema Uuden testamentin seurakunnissa oli siis erilainen kuin ympäröivässä maailmassa. Kristityt ottivat alusta lähtien eri linjan kuin juutalaiset yhtäältä ja pakanat toisaalta: naiset saivat avata suunsa jumalanpalveluksessa, rukoilla ja profetoida miesten edessä, mutta oli silti jotain, mitä he eivät saaneet tehdä. (Siitä puhumme kohta.)
Millaiseen puhumiseen profetoiminen sitten käytännössä viittaa? Ensinnäkin se viittaa Vanhaan testamenttiin. Esimerkiksi Jeremian saarna Jerusalemin temppelin portilla oli profetia (Jer.7-11). Meidän päivinämme tuollaista puhetta nimitettäisiin raamattutunniksi.
Itse asiassa Paavali pitää profetoimista yhtenä parhaimmista armolahjoista ja käskee kaikkien kristittyjen sitä tavoitella (1.Kor.14:1). Hänen mukaansa profetia ei ole vain jotain hurmospuhetta tai tulevaisuuden ennustelua, vaan ennen kaikkea kuulijoiden rakentamista, kehottamista ja lohduttamista (ib.3). Tämä armolahja on tärkeä siksi, että profetoiva rakentaa sen avulla seurakuntaa (ib.4). Profeetallinen julistus on merkkinä uskoville, mutta myös ei-uskovat joutuvat sitä kuunnellessaan kokemaan, että heidän sydämensä salaisuudet paljastuvat (ib.22-25). Kaikki saavat profetoida vuorollaan, mutta vain yksi tai kaksi yhdessä jumalanpalveluksessa (ib.29-31). Profetian päämäärä on, että uskovat saisivat opetusta ja rohkaisua (ib.31). Huomaamme siis, että meidän aikanamme on profetia-sana useammin väärässä kuin oikeassa käytössä.
Naisten profetoimiselle Paavali asettaa vain yhden ehdon: heidän on tehtävä se pää peitettynä (11:1-16). Miksi pään peittäminen sitten oli tärkeää? Se, kuten verensyöntikieltokin, oli välttämätöntä juutalaisten tähden. Naimisissa olevan naisen hiusten näkeminen oli Paavalin maanmiehille kauhistus. Pään peittäminen oli toisaalta myös "alamaisuuden merkki", toisin sanoen osoitus siitä, että ko. nainen oli naimisissa ja kuului tietylle miehelle. Meidän kulttuurissamme käytetään huivin asemasta vihkisormusta. Japanissa voitiin ennen vanhaan naisen siviilisääty päätellä hänen kimononsa hihojen pituudesta.
Pitäisikö meidän naisten sitten käyttää päähinettä seurakunnan kokouksissa ollaksemme raamatullisia? Tai jopa kasvattaa itsellemme pitkä tukka, josta Paavali myös puhuu? Tai pitäisikö kristittyjen suudella toisiaan jumalanpalveluksen päätteeksi "pyhällä suunannolla"? Riippuu siitä, kuuluvatko nämä asiat maamme kulttuuriin. Asia, jota pään peittäminen symbolisoi, on tärkeä. Jollakin tavalla joka kulttuurissa on ilmaistava, kuuluuko tietty nainen jollekulle miehelle vai onko hän vielä vapaa. Kristillisen kirkon on tässä kohden noudatettava maan tapaa.
Jos elämme Japanissa, emme yleensä edes halaile toisia kristittyjä - jopa kädenpuristus tuntuu tuossa kumarrusten maassa joskus liian intiimiltä toimitukselta. Jos elämme muslimimaissa, emme mene kristilliseen tilaisuuteen paljain päin ja minihameessa. Mutta silloin, kun on Herran käskystä kyse, on sitä toteltava kaikissa kulttuureissa kaikkina aikoina. Pään peittämisen ja tukan pituuden suhteen Paavali vetoaa hyvään tapaan (1.Kor.11:13-16), mutta naisen puhekiellon ollessa kyseessä hän vetoaa Herran käskyyn: "Tämä mitä kirjoitan, on Herran käsky. Jos joku ei tätä tunnusta, Jumala ei tunnusta häntä" (1.Kor.14:38).
Nainen vaietkoon seurakunnassa - mitä se tarkoittaa?Naiset saivat siis profetoida Uuden testamentin seurakunnissa, mutta oli kuitenkin jotain, mitä he eivät saaneet tehdä. Miehen ja naisen tehtävät eivät Paavalin mukaan olleet täsmälleen samat. Paavali sanoo, ettei naisen ole "lupa puhua" seurakunnan tilaisuuksissa. Mitä se tarkoittaa - eikö "profetoiminen" olekaan "puhumista"?
Niin kuin on laita kaikissa pyhien seurakunnissa, naisten tulee olla vaiti seurakunnan kokouksissa (en tais ekleesiais). Heidän ei ole lupa puhua (lalein), vaan heidän on oltava kuuliaisia/ alamaisia*, niin kuin lakikin sanoo. Jos he tahtovat tietoa jostakin, heidän on kysyttävä sitä kotona omalta mieheltään, sillä naisen on sopimatonta puhua seurakunnan kokouksessa (en ekleesia) (1.Kor.14:33b-35).
Missä kohden laki sanoo, että naisen on oltava kuuliainen/ alamainen miehelleen? Alaviitteen mukaan syntiinlankeemuskertomuksessa: "Mieheesi on sinun halusi oleva, ja hän on sinua vallitseva" (1.Moos.3:16). Alamaisuus kuului alusta asti ihmiskuvaan samalla tavalla kuin se kuuluu Jumala-kuvaankin: mies on vaimon pää kuten Jumala on Kristuksen pää. Mutta siinä mielessä alamaisuus on syntiinlankeemuksen seurausta, että sen toteuttaminen on syntiselle miehelle ja naiselle hyvin ongelmallista. Jos paratiisissa olisi pysytty, olisi Adam kohdellut vaimoaan niin, ettei tämä olisi edes huomannut olevansa miehelleen alamainen. Kuuliaisuus olisi ollut hänelle pelkkä ilo, kuten se on Jeesukselle ilo suhteessa Isäänsä.
Mutta sitten synti tuli väliin ja pilasi kaiken...
Kirjeessään Timoteukselle apostoli itse asiassa mainitseekin syntiinlankeemuksen puhuessaan naisen paikasta seurakunnassa. Nyt hän tuo keskusteluun kaksi uutta sanaa: Hän ei salli, että nainen opettaa (didaskein) ja hallitsee (authentein) miestään/ miehiä seurakunnassa. Paavali vetoaa alamaisuus-periaatteeseen tässäkin kohtaa. Nainen ei saa seurakunnassa olla sellaisessa asemassa, että hän olisi miehen pää: hallitsisi häntä, olisi hänen johtajansa.
"Minä siis tahdon, että miehet rukoilevat joka paikassa... niin myös että naiset ovat säädyllisessä puvussa... Oppikoon nainen hiljaisuudessa, kaikin puolin alistuvaisena; mutta minä en salli, että vaimo opettaa, enkä että hän vallitsee miestänsä (miehiä), vaan eläköön hiljaisuudessa. Sillä Adam luotiin ensin, sitten Eeva, eikä Adamia petetty, vaan nainen petettiin ja joutui rikkomukseen, mutta hän on pelastuva lasten synnyttämisen kautta, jos hän pysyy uskossa ja rakkaudessa, pyhityksessä ynnä siveydessä" (1.Tim.2:8-15*).
Paavali muistuttaa Timoteusta luomisjärjestyksestä ja syntiinlankeemusjärjestyksestä. Mies luotiin ensiksi, mutta nainen lankesi ensiksi. Eeva oli helpompi pettää kuin miehensä. Me naiset olemme empaattisempia kuin miehemme. Tämä kyky auttaa meitä ihmissuhteissa, mutta on haitallista käärmeen kanssa keskustellessa. Käärme pystyy pettämään naisen teologisessa keskustelussa helpommin kuin miehen. Siksi hän suuntasikin kulkunsa ensin Eevan, ei Aadamin luokse.
Mitä taas lasten synnyttämiseen tulee, niin siitä puhuimme jo edellä: Paavali ylistää yksinäisen naisen osaa ja vakuuttaa, että uudessa liitossa tällä on paljon lapsia. Missään tapauksessa 15. jae ei siis voi tarkoittaa sitä, etteivätkö lapsettomat naiset voisi pelastua!
Huomatkaa, että molemmissa kohdissa, missä naiselta kielletään opettaminen, se niputetaan yhteen miehen hallitsemisen (auktoriteettiaseman) ja alamaisuusperiaatteen kanssa. Ei siis niin, että jokin puhumisen laji olisi naiselta kielletty. Paavali ei myöskään erottele toisistaan kokouksen lajeja: kokoonnutaanko sunnuntaiaamuna jumalanpalvelukseen vai keskiviikko iltana rukouspiiriin. Siitä asiasta hän sanoo yksinkertaisesti: naisen vaietkoon seurakunnassa, en ekleesia. Näissä Raamatun kohdissa puhutaan sen sijaan hengellisestä johtamisesta, paimenen virasta.
Lukujako hämää meitä, mutta Paavalin jatkaa argumentointiaan 1. Timoteuskirjeen kolmannessa luvussa puhumalla seurakunnan kaitsijan virasta. Siitä siis koko ajan on ollut kysymys!
Tämä sana on varma: joka pyrkii seurakunnan kaitsijan virkaan, tahtoo jaloon työhön. Seurakunnan kaitsijan tulee olla moitteeton, yhden vaimon mies, raitis, harkitseva, rauhallinen, vieraanvarainen ja taitava opettamaan (ib.3:1-2).
Jeesus ei tehnyt naisista apostoleja. Paavali ei tehnyt heistä seurakuntiensa paimenia/ vanhimpia/ kaitsijoita (1.Tim.3:1-7, Tiitus 1:5-9). Opetus- ja johtamisvirkaa ei heille alkuseurakunnassa annettu. Naispappeuden toteuduttua papin rooli on muuttunut. Hänestä on tullut toimitusten pyörittäjä, joka kulkee pyhässä ja arjessa seurakuntalaistensa vierellä. Tällainen ei ole Uuden testamentin käsitys paimenen tehtävistä.
Mitkä tehtävät siis kuuluvat Uudessa testamentissa nimenomaan seurakunnan paimenelle? Hänen pitää tehdä sitä mitä lammaspaimenkin tekee: ruokkia lampaita ja karitsoita = vastata oikeasta opista. Hänen pitää taistella sutta vastaan, vaikka sitten oman henkensä uhalla = pitää harhaopettajat poissa kristittyjen laumasta. Paimenen on sanottava harhaopille "ei" yhtä kovalla äänellä kuin hän sanoo oikealle opille "kyllä".
Paimenelle kuuluu myös portinvartijan tehtävä, toisin sanoen siitä päättäminen, kuka päästetään kasteelle ja ehtoolliselle (sakramentit ja seurakuntakuri). Samoin hänelle kuuluu vastuu seurakunnan muista työntekijöistä, heidän opistaan ja elämästään.
Kun minä sanon jumalattomalle, että hänen on kuoltava, asetan sinut vastuuseen hänestä. Ellet sinä puhu hänelle, ellet varoita häntä hänen jumalattomuudestaan pelastaaksesi hänet, hän kuolee syntiensä tähden - ja hänen kuolemastaan minä vaadin tilille sinut (Hes.3:18).
Jos paimenen vastuu tarkoittaa tätä, niin kysynpä vain, kuka meistä naisista haluaa sen kannettavakseen?
Kaksi leiriä
Tässä kohden kristillinen kirkko jakaantuu kahteen leiriin. Toisessa leirissä ovat ne, jotka pitävät Paavalin puhekieltoa vain hänen omina sanoinaan, ei Jumalan sanana. Puhekielto koskee heidän mielestään vain alkukirkon aikaa, mutta sen jälkeen kun naisen asema yhteiskunnassa muuttunut, se voidaan unohtaa. Maailmanlaajuisesti yli puolet kristityistä sen sijaan vastustaa yhäkin naispappeutta, koska pitää kaikkia Paavalin sanoja myös Jumalan sanana. He eivät halua lähteä tielle, jonka päässä häämöttää täydellinen antinomismi, lain hylkääminen.
"Aikaansa sidottu" -periaatetta soveltaen voidaan näet Raamatusta karsia kaikki muutkin käskyt ja kiellot, joita meidän yhteiskunnassamme ei enää noudateta. Homosuhteet olivat ehkä pahasta Paavalin aikana, mutta eivät enää meidän aikanamme, sanotaan. Me tiedämme tästä asiasta enemmän kuin Paavali. Seuraavaksi tulee asialistalle eutanasia, kuten Hitlerin Saksassa.
Jos hylkäämme Raamatusta yhden kohdan, joudumme kohta hylkäämään toisenkin ja sitten kolmannen, neljännen, viidennen... Tälle tielle en minä henkilökohtaisesti uskalla lähteä. Vestigia terrent, jäljet pelottavat. Pyhän kirjan karsimisesta on näet aina tullut huonoja seurauksia ympäröivään yhteiskuntaan ja kulttuuriin. En uskalla ottaa ainoatakaan lausetta pois Raamatusta ja väittää, ettei se olekaan Jumalan sanaa. Ainoa poikkeus ovat ne kohdat, missä Uusi testamentti itse kumoaa joitakin vanhan liiton määräyksiä (Hepr.10). Mutta naisten puhekieltoon ei sellaista varausta ole asetettu. Päinvastoin, sitä sanotaan yksiselitteisesti Herran käskyksi.
Naispappeuden vastustajien joukossa on sekä korkeakirkollisia että matalakirkollisia kristittyjä. Edelliset katsovat, että naiselta on ennen kaikkea kielletty sakramenttien hoito ja jumalanpalveluksen toimittaminen, saarna mukaan luettuna. Jälkimmäisten mielestä nainen voi saarnata profetoimis-kohtien perusteella, mutta hän ei voi toimia seurakunnan, hengellisen järjestön, raamattukoulun yms. johtajana. Olimmepa sitten korkeakirkollisia tai matalakirkollisia, me pidämme joka tapauksessa toinen toisiamme veljinä ja sisarina ja koetamme kunnioittaa toistemme eksegeesin perusteita.
Yleinen pappeus
Edellä emme ole puhuneet pappeudesta siinä mielessä, missä tätä käsitettä Vanhassa testamentissa käytetään. Olemme puhuneet vain paimenen tehtävästä. Uhripapin virka sen sijaan kuuluu uudessa liitossa kaikille kristityille yleisen pappeuden perusteella, naisille yhtä hyvin kuin miehillekin:
"Mutta te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, Jumalan oma kansa, määrätty julistamaan hänen suuria tekojaan, joka teidät on pimeydestä kutsunut ihmeelliseen valoonsa" (1. Piet.2:9).
Meidän naisten pitää siis yleisen pappeuden perusteella julistaa ja todistaa ympäristöllemme Jumalan suuria tekoja siinä missä miestenkin. Me saamme välittää sovituksen sanomaa ja uhrata rukousuhreja miesten rinnalla. Meidän on myös arvosteltava oppia ja korotettava äänemme silloin, kun se ei ole Raamatun mukaista.
Voisiko suurempaa elämäntehtävää olla olemassakaan!
Kirjasta Nainen ja hänen miehensä (Perussanoma Oy)
Apostoli Paavalia on aikojen kuluessa nimitelty, jos nyt ei aivan naisvihaaksi niin ainakin vanhaksipojaksi, joka ei ymmärtänyt mitään kauniimman sukupuolen päältä. Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. Edellisessä luvussa esittelimme jo kolme hänen ystäväänsä: Lyydian, Foiben ja Rufuksen äidin. Kirjan viimeisessä luvussa kuvaamme vielä Paavalin muita naispuolisia työtovereita. Käymme myös läpi ne Raamatun kohdat, joissa apostoli puhuu naisen paikasta seurakunnassa ja perheessä.
Priscilla - Paavalin kouluttama naisteologi
Taustaa
Paavalin rakkaimpiin uskonsisariin ja työtovereihin kuului juutalaisnainen nimeltä Priscilla. Hänet apostoli kohtasi ensimmäisen kerran syksyllä 50 jKr., ja nämä kaksi pysyivät ystävinä elämänsä loppuun asti. Priscilla ei ollutkaan kuka tahansa tytönhupakko, sillä jopa kirkkoisä Tertullianus kutsui häntä "pyhäksi Priscaksi, joka saarnasi evankeliumia".
Priscillan mies Aquila oli alun perin kotoisin Pontoksesta, Mustan meren rannikolta. Meille ei kerrota, missä vaiheessa hän kääntyi kristityksi, mutta mahdollisesti se tapahtui jo kotiseudulla. Pontoslaisiakin oli näet niiden pyhiinvaeltajien joukossa, jotka ensimmäisenä helluntaina kuulivat apostolien julistavan ilosanomaa kukin omalla kielellään (Apt.2:9). Myös Pietarin kirjeen alkutervehdyksestä näemme, että Pontoksessa oli elävä seurakunta jo apostolisena aikana (1.Piet.1:1).
Jossakin vaiheessa Aquila oli muuttanut Mustan meren rannikolta Roomaan. Maailman pääkaupungissa hän kohtasi tulevan vaimonsa Priscillan. Milloin kristinusko saapui Roomaan, siitä ei ole varmaa tietoa, mutta mahdollisesti sekin tapahtui pian ensimmäisen helluntain jälkeen. Joka tapauksessa voimme olettaa Aquilan ja Priscan tutustuneen Rooman seurakunnassa ja toimineen aktiivisesti sen jäseninä.
Uusi testamentti niputtaa Priscillan ja Aquilan nimet aina yhteen, mutta ei puhu mitään heidän perhekunnastaan. Kuudesti heidät mainitaan Uudessa testamentissa, joista neljässä tapauksessa vaimon nimi esiintyy ennen miehen nimeä. Paavali kutsuu Aquilan vaimoa aina Priscaksi; Luukas sen sijaan käyttää pitempää muotoa Priscilla (Apt.18:2, 18, 26; Room.16:3; 1.Kor.16:19 ja 2.Tim.4:19).
Vaikuttaa siltä kuin pariskunnalla ei olisi ollut lapsia. Myös se seikka, että Priscilla oli opetellut miehensä käsityöammatin ja pystyi liikkumaan tämän kanssa maasta toiseen, tuntuisi viittaavan samaan suuntaan. Lapsettomuuden surusta huolimatta avioliitto oli ilmeisen onnellinen ja tasapainoinen. Miehellä ja vaimolla oli yhteinen ammatti, yhteinen usko ja yhteisiä vastuutehtäviä seurakunnassa. Myös vaimo pystyi käyttämään aikaansa ja energiaansa täysipainoisesti Jumalan valtakunnan työhön, koska hänen kätensä eivät olleet kotitöihin sidotut.
Aquilas ja Priscilla olivat siis kristittyjä saapuessaan Korinttiin vuonna 49 jKr. Tuona vuonna oli Roomassa tapahtunut katastrofi: keisari Claudius oli suuttunut juutalaisiin ja ajanut heidät pois pääkaupungista. Tämän tapauksen mainitsee myös roomalainen historioitsija Svetonius kertoessaan Claudiuksen hallitusajasta (25.4): "Hän karkotti juutalaiset Roomasta, koska nämä kapinoivat jatkuvasti Chrestuksen aloitteesta". Mahdollisesti Svetonius oli siinä uskossa, että Chrestus (Kristus?) eli tuolloin Roomassa ja aiheutti jatkuvia rettelöitä juutalaisten välille.
Kohtaaminen Korintissa
Aquila ja Prisca lähtivät siis pakon edessä pois Roomasta ja asettuivat asumaan Kreikan suureen satamakaupunkiin Korinttiin. Varmaan Priscillan oli vaikea jättää kotinsa ja kontunsa ja lähteä pakolaiseksi uuteen maahan. Korintissa ei vielä tuohon aikaan ollut seurakuntaakaan, mikä tuntui suurena puutoksena kristityn pariskunnan elämässä. Mutta jo vuoden sisällä karkotuksesta Aquila ja Prisca kohtasivat yllättäen maanmiehensä Paavalin, joka oli ehtinyt toisella lähetysmatkallaan Korinttiin asti. Ilo uusien uskonystävien löytymisestä oli varmaan molemminpuolinen, etenkin kun ammattikin heillä oli sama.
Paavali lähti sitten Ateenasta ja meni Korinttiin. Siellä hän tapasi Aquilan, Pontoksesta olevan juutalaisen, ja tämän vaimon Priscillan. He olivat äskettäin tulleet Italiasta, koska Claudius oli karkottanut Roomasta kaikki juutalaiset. Paavali meni heidän luokseen ja jäi työskentelemään heidän kanssaan, sillä heillä oli yhteinen ammatti; he olivat teltantekijöitä (Apt.18:1-3).
Priscilla miehineen kutsui ystävällisesti vanhapoika Paavalin asumaan kotiinsa. Apostoli vaikutti ulkonaiselta olemukseltaan pikemminkin heikolta ja sairaalloiselta kuin korkeasti oppineelta ja puhetaitoiselta mieheltä. Tullessaan Korinttiin hän oli vakaasti päättänyt, ettei aio saarnata siellä mitään muuta kuin ristiinnaulittua Kristusta (1.Kor.2:1-). Pian kaupungissa syntyi kuitenkin suuri herätys. Useita sataman ilotyttöjä tuli uskoon, samoin muita alempien yhteiskuntaluokkien jäseniä (1.Kor.1:26). Myös synagoga joutui käymistilaan, kun kokonaista kaksi sen esimiehistä kääntyi kristityiksi: ensin Crispus, sitten Sostenes (Apt.18:8 ja 17). Kokouspaikka oli siirrettävä synagogasta Titius Justuksen taloon (18:7).
Paavali viipyi Korintin suurkaupungissa puolitoista vuotta. Päivällä hän teki evankelioimistyötä, mutta yön synkkinä hetkinä hän hankki jokapäiväistä leipäänsä ompelemalla telttoja yhdessä isäntäväkensä kanssa. Materiaali oli muuten kilikialaista vuohenkarvakangasta, Paavalin syntymäkaupungin Tarson tuotetta.
Paavalista Priscilla sai itselleen ystävän, paimenen, hengellisen isän ja teologian opettajan. Ompelutyön ohessa noilla kolmella oli varmasti hyvää aikaa keskustella Raamatun tulkinnasta ja kristillisestä dogmatiikasta. Tämä teologinen seminaari jatkuikin mahdollisesti puolentoista vuoden mittaiseksi. Apostoli ei suinkaan karkottanut vaimoa pois kuuloetäisyydeltä aloittaessaan yömyöhällä "dogmatiikan oppituntinsa". Ei, Prisca sai opiskella "koko kurssin", ja hänestä tulikin sitten vähintään yhtä innokas evankelista ja pätevä teologi kuin miehestäänkin.
Priscillakin opettaa dogmatiikkaa
Kun apostoli erään mellakan jälkeen päätti jatkaa matkaansa kohti Vähää Aasiaa, liittyi ystäväpariskunta hänen matkaseurueeseensa. Tässä vaiheessa vaimon nimi esiintyykin Luukkaan historiikissa jo ennen miehen nimeä. Niin rakkaiksi ystäviksi oli tultu, ettei millään olisi raaskittu erota. Efesossa eron hetki kuitenkin koitti, kun Paavali jatkoi matkaansa Jerusalemiin luvaten tulla pian takaisin. Varsinaista seurakuntaa ei Efesossa vielä ollut, oli vain muutama hajanainen opetuslapsi, joille kristinuskon perusasiatkaan eivät olleet kunnolla selvinneet (Apt.18:18-19:7).
Noihin aikoihin Efesoon ilmestyi kuuluisa juutalaiskristitty evankelista nimeltä Apollos. Hän oli loistava puhuja ja suorastaan hehkui pyhää intoa julistaessaan Jeesusta kaupungin synagogassa. Priscilla ja hänen miehensä istuivat kuuntelemassa Apolloksen saarnaa ja tajusivat kauhukseen, ettei mies tuntenut ollenkaan kristillistä kastetta. Hänelle kaste oli vain samanlainen parannuksen teon merkki kuin se oli ollut Johannes Kastajalle aikoinaan.
Kristitty pariskunta avasi ovensa ja sydämensä Apollokselle kuten oli avannut ne Paavalillekin. Luukas kertoo kauniisti, että "Priscilla ja Aquila ottivat Apolloksen huostaansa ja perehdyttivät hänet tarkemmin Jumalan tiehen" (Apt.19:25). He selittivät kiertävälle saarnamiehelle, että Johannes kastoi pelkällä vedellä ne, jotka olivat tunnustaneet syntinsä. Jeesuksen nimessä suoritettu vesikaste antaa sen sijaan kastettavalle paljon enemmän: se antaa synnit anteeksi ja Pyhän Hengen. Tämähän on ollut kristillinen kasteoppi helluntaista lähtien.
"Kääntykää ja ottakaa itse kukin kaste Jeesuksen Kristuksen nimeen, jotta syntinne annettaisiin anteeksi. Silloin te saatte lahjaksi Pyhän Hengen" (Apt.2:38).
Paavalin dogmatiikan opetus ei ollut mennyt hukkaan Priscillan kohdalla. Seurakunnan vanhinta tai paimenta hänestä ei koskaan tehty, mutta systemaattinen teologi hänestä oli jo tullut. Naiset eivät yleensä ole yhtä kiinnostuneita dogmatiikasta kuin miehet. Sielunhoito yms on paljon lähempänä heidän sydäntään. Mutta joka sukupolvesta löytyy aina muutama sellainenkin nainen, joille dogmatiikka on sydämen asia. Priscilla oli yksi heistä.
Priscilla siis opetti Apollokselle oikeaa kasteoppia siinä missä miehensäkin. Raamatusta ei saa tukea se väite, etteivät naiset olisi muka toimineet missään opetustehtävissä alkukirkon aikoina, tai etteivät he ainakaan olisi opettaneet miehiä. Priscilla opetti Apollosta - hänen nimensä mainitaan opetustilanteen yhteydessä taas ennen aviomiehen nimeä. Eikä tässä suinkaan ollut kysymys vain jotain pienestä sivuasiasta, vaan kasteopista, joka on yksi kristinuskon tärkeimmistä dogmeista.
Itse ajattelen hiljaisessa mielessäni, että Priscillan vaikutus Apollokseen saattoi olla jopa ratkaiseva. Usein suurten saarnamiesten ja teologien on perin vaikeaa ottaa vastaan opetusta ja kritiikkiä toinen toisiltaan, mutta - kas kummaa - naisen suusta he saattavat kuunnella samat asiat suuttumatta. Oli miten oli, Apollos muutti mieltään kasteopista ja hänestä tuli voimallinen kristinuskon puolestapuhuja loppuiäkseen.
Kotikokous seurakuntana
Paavali tapasi ystäväpariskunnan jälleen vuoden kuluttua kolmannella lähetysmatkallaan. Tällä kertaa hän viipyikin Efesossa melkein kolme vuotta. Jonkin aikaa saatiin ensin kokoontua kaupungin synagogassa. Kun sen ovi sitten sulkeutui kristityiltä, vuokrattiin kokouspaikaksi Tyrannoksen koulu, jossa Paavali piti julkisia esitelmätilaisuuksia (Apt.19:8-9). Lisäksi apostoli kiersi kristittyjen kodeissa pienpiirejä pitämässä ja heitä "monin kyynelin" neuvomassa (Apt.20:18-20).
Sanoma Jeesuksesta levisi noiden vuosien aikana koko Vähään Aasiaan. Esimerkiksi Laodikeaan ja Kolossaan syntyi molempiin seurakunta, vaikka Paavali ei ollut koskaan noita kaupunkeja nähnytkään. Hänen työtoverinsa toimivat seurakuntien perustajina.
Priscilla seurasi taas vierestä Paavalin opetusta ja elämää. Hän näki, millainen sydämen asia apostolille oli, että koko maailma saisi kuulla evankeliumin. Miten kärsivällisesti Paavali kestikään koettelemuksia, ja miten tarkkaan hän pitikään huolta siitä, että raha-asiat tulivat avoimesti ja rehellisesti hoidetuiksi! Niinpä telttojen ompelu jatkoi kuten ennenkin - kaiken muun kiireen keskellä (Apt.20:33-35).
Efesosta Paavali lähetti kirjeen Korintin seurakunnalle, jossa hän oli aikaisemmin työskennellyt Aquilan ja Priscillan kanssa. Menossa oli ilmeisesti vuosi 54 jKr. Kuten tavallisesti, kirjeen loppuosa sisälsi omia ja toisten terveisiä: "Aasian maakunnan seurakunnat lähettävät teille terveisensä. Myös Aquila ja Prisca ja heidän kodissaan kokoontuva seurakunta lähettävät teille paljon terveisiä Herran nimeen" (1.Kor.16:19).
Näemme nyt, millä tavalla Priscilla osallistui Efeson evankelioimiseen. Ensimmäistä kertaa Uusi testamentti kutsuu tässä kotikokousta seurakunnaksi. Lapseton pariskunta oli antanut paitsi elämänsä myös kotinsa Jumalan käyttöön. Heidän olohuoneestaan oli tullut kirkkosali, jossa he molemmat toimivat julistustehtävissä. Luomiskertomuksen ilmausta käyttääksemme Priscilla oli miehelleen "sopiva apu" seurakunnan työssä. Lapsettomuuden suru oli muuttunut hänen armolahjakseen.
Uusi testamentti tuntee muitakin aviopareja ja jopa itsellisiä naisia, joiden koti toimi kirkkosalina. Jerusalemin Mariaan ja Filipin Lyydiaan olemme jo tutustuneet. Sen lisäksi tulevat Apfia miehineen Kolossassa ja Nymfa Laodikeassa (Filemon 1-2; Kol.4:15).
Efesossa Paavalille tapahtui jotain kauheaa - mitä, sitä ei Luukas meille paljasta. Apostoli itse kertoo joutuneensa taistelemaan petojen kanssa (1.Kor.15:32) ja olleensa jo epätoivoinen hengestäänkin (2.Kor.1:8-9). Ilmeisesti Paavali joutui vankilaankin, koskapa hän pian tämän jälkeen lähettää terveisiä vankitovereilleen (Room.16:7). Tuossa tilanteessa Aquila ja Priscilla riensivät apuun ja pelastivat apostolin kuoleman vaarasta.
Kaikki tiet vievät Roomaan
Viimeksi mainittu seikka käy ilmi Roomalaiskirjeestä, jonka Paavali kirjoitti muutama kuukausi Efesosta lähtönsä jälkeen (v.57). Kirjeen loppuun hän liitti lämpimät terveisensä kaikille sikäläisille tutuilleen, kuten jo Foiben ja Rufuksen äidin kohdalla totesimme. Lista alkoi - yllätys yllätys - Priscalla ja Aquilalla, jotka tällä välin olivat ehtineet muuttaa Efesosta takaisin Roomaan. (Juutalaisten karkotus oli peruutettu keisari Claudiuksen kuoltua v. 54.)
Tervehtikää Priscaa ja Aquilaa, työtovereitani Jeesuksen Kristuksen palveluksessa. He ovat panneet henkensä alttiiksi minun takiani, ja heitä kiittävät minun lisäkseni myös kaikki pakanuudesta kääntyneiden seurakunnat. Sanokaa terveisiä myös heidän kodissaan kokoontuvalle seurakunnalle (Room.16:3-5a).
Pääsemme muutaman lyhyen rivin avulla selville monesta asiasta: ensinnäkin siitä, että Priscillan ja Aquilan koti toimi seurakunnan kokouspaikkana Roomassakin. Terveisistä käy ilmi, että koko senaikainen kristillinen kirkko tunsi tämän pariskunnan ja piti heitä molempia suuressa arvossa. Pakanaseurakunnat olivat kiitollisia heidän panoksestaan maailman evankelioimisessa, mutta myös siitä, että Paavali yleensä oli vielä elävien kirjoissa. Ettei apostolille ollut käynyt kalpaten Efesossa, siitä heidän oli kiittäminen hänen ystäväpariskuntansa rohkeutta ja uhrivalmiutta.
Vuonna 57 alkoi Paavalin "vankilakierre". Ensiksi hän joutui istumaan Kesareassa pari vuotta. Vedottuaan keisariin hän lopulta pääsi Roomaan, tosin kahlehdittuna. Luukas kertoo, miten Rooman kristityt tulivat vankikuljetusta vastaan Forum Appiin ja Tres Tabernaen pikkukaupunkeihin saakka. Välimatkaa pääkaupungista laskettuna kertyi 50-65 kilometriä - ei mikään vähäpätöinen reissu edestakaisin jalkapatikassa kuljettavaksi. Näen sieluni silmillä Priscillan taivaltamassa tuossa joukossa, ehkä suorastaan vastaanottokomitean kärjessä. Hänen sydämensä oli varmaan täynnä iloa Paavalin tapaamisesta ja samalla surua siitä, että rakkaan ystävän oli tultava Roomaan kahleita jaloissaan laahaten.
Seuraavan kahden vuoden aikana Paavali ei päässyt maailman luo, mutta maailma tuli hänen luokseen. Rooman vankisellissä kävi vieraita tungokseen asti. Vapautumisensa jälkeen apostoli teki vielä yhden matkan Vähään Aasiaan. Rooman palon jälkeen 60-luvun puolivälissä alkoi suurisuuntainen kristittyjen vaino. Paavali pidätettiin taas ja teljettiin roomalaiseen tyrmään, tällä kertaa lopullisesti.
Viimeinen tervehdys
Tyrmässä Paavali kirjoitti viimeisen kirjeensä, joka on osoitettu Timoteukselle Efesoon. Terveisiä saivat myös Prisca ja hänen miehensä, jotka sattuivat sillä hetkellä olemaan Timoteuksen apuna. Kirjeessään Paavali kuvasi äskeistä oikeudenkäyntiä vähän surumielisin äänenpainoin:
Kun ensimmäisen kerran puolustauduin oikeudessa, ei kukaan tullut avukseni, vaan kaikki jättivät minut yksin. Älköön sitä heille viaksi luettako (2.Tim.4:16*).
Emme tiedä, olivatko Aquila ja hänen vaimonsakin ehkä olleet Roomassa oikeudenkäynnin aikana. Pakenivatko hekin päätä pahkaa Kreikkaan tai Aasiaan tajutessaan, mikä kohtalo heitä Neron kynsissä odottaisi: kuolema areenalla villipetojen hampaissa tai vaihtoehtoisesti palaminen elävänä soihtuna keisarin puutarhassa? Todennäköisempää kuitenkin on, että ystäväpariskunta oli mennyt Paavalin pyynnöstä jo aikaisemmin Timoteusta auttamaan.
Apostoli virui siis roomalaisessa vankityrmässä kuolemantuomio silmiensä edessä. "Sano terveisiä Priscalle ja Aquilalle..." (2.Tim:4:19). Muut eivät saaneet tässä viimeisessä viestissä henkilökohtaisia terveisiä paitsi nämä kaksi ja Onesiforoksen perhe. Taas kerran Prisca on päässyt listan kärkeen, ykkössijalle. Paavali ei tiennyt, näkisikö enää koskaan täällä maan päällä ystäväpariskuntaa, joka oli merkinnyt hänelle niin paljon puolentoista vuosikymmenen ajan. Ehkä Timoteuskirjeen terveiset jäivätkin hänen viimeiseksi viestikseen heille.
Vanhan legendan mukaan myös Priscilla ja hänen miehensä kärsivät marttyyrikuoleman Neron vainoissa. (Valittujen Palojen kirjasta Kuka kukin on Raamatussa löytyy 1000-luvulta peräisin oleva kuva, joka esittää heidän teloitustaan.) Emme tiedä, onko tuolla legendalla mitään todellisuuspohjaa. Oli miten oli, eräänä päivänä Priscillan edessä oli enää yksi ainoa muutto - se viimeinen. Siihen loppuisi laukkujen pakkaaminen ja maailman kiertäminen. Alkukirkon rohkea naisteologi pääsisi nyt oikeaan isänmaahansa ja saisi vastaanottaa Vapahtajansa kädestä elämän kruunun.
Sinun puoleesi, Herra, minä käännyn.
Jumalani, sinun apuusi minä luotan.
Enhän luota turhaan?
Ei kukaan, joka luottaa sinuun, jää vaille apuasi.
Paavalin terveiset Rooman seurakunnan naisille
Paavali lähetti Roomalaiskirjeensä lopussa terveisiä paitsi Priscalle ja Rufuksen äidille, myös seitsemälle muulle nimeltä mainitulle naiselle, mikä tarkoittaa kolmasosaa tervehdyksen saajien lukumäärästä (9/28). Ei voi muuta kuin ihmetellä, miten monenlaisia ja monenikäisiä ystäviä tämä vanhapoika-apostoli oli löytänyt kristittyjen naisten joukosta maailmaa kiertäessään.
"Terveisiä Marialle, joka on nähnyt paljon vaivaa teidän hyväksenne" (6). Nimestä päätellen Maria oli juutalainen nainen, joka toimi innokkaasti Rooman pakanaseurakunnan hyväksi.
"Terveisiä Andronikokselle ja Junialle, heimolaisilleni ja vankilatovereilleni, jotka ovat arvossa pidettyjä apostolien joukossa ja ovat olleet Kristuksen omia jo ennen minua" (7). Andronikos oli juutalainen mies, mutta oliko toinen vankitoveri Junias-niminen mies vai Junia-niminen nainen, siitä Raamatun selittäjät ovat eri mieltä. (Itse kallistun ehkä Junian kannalle.) Jotkut pitävät tätä jaetta todisteena siitä, että apostolit voivat olla myös naisia, mutta mielestäni virkateologiaa ei voi rakentaa yhden ainoan epävarman lukutavan varaan.
Nimiä seuraava sivulause voidaan näet kääntää myös näin: "joita apostolit pitävät suuressa arvossa". Ilmeisesti tässä olikin kysymys samasta tilanteesta kuin Pietarin ja Aquilan kohdalla: lähetyssaarnaaja kuljettaa mukanaan vaimoaan, uskonsisartaan. Jos tämä olettamus pitää paikkansa, niin Junia oli totisesti urhea nainen; hänhän oli istunut (Efeson?) vankilassa miehensä (miesten?) kanssa, vaikkei ollut nuorikaan enää. Pariskunta oli näet kastettu jo ennen Paavalin kääntymystä, josta siitäkin oli Roomalaiskirjeen kirjoittamishetkellä kulunut jo neljännesvuosisata! Onko sitten mikään ihme, että apostolit pitivät näitä kahta vanhusta suuressa arvossa?
"Terveisiä Tryfainalle ja Tryfosalle, jotka tekevät ahkerasti Herran työtä" (12). Ehkä kaksostytöt, ehdotti parikin kommentaaria. Aktiivisia tyttöjä olivat!
"Terveisiä Persikselle, rakkaalle sisarelle, joka on nähnyt paljon vaivaa Herran työssä" (12). Nimi on suomeksi "persialainen nainen" ja löytyy jostakin vapautettujen orjien luettelosta. Apostoli rohkenee kutsua kirjeessään yhtä sen vastaanottajista rakkaaksi sisarekseen.
Nämäkin ihmissuhteet kuuluvat Raamatun rakkaustarinoiden joukkoon. Miten ihanaa se onkaan, että kristillisissä piireissä on mahdollista solmia läheisiä ystävyyssuhteita sisarten ja veljien välille ilman, että kukaan luulisi mitään! Monessa muussa yhteisössä neutraalit ystävyyssuhteet yli sukupuolirajojen ovat sen sijaan käyneet lähestulkoon mahdottomiksi. Siirtyykö tämä surullinen kehitys vähitellen myös kristillisen kirkon sisälle, sen tulee aika näyttämään. Jos siirtyy, on se suunnaton menetys meille yksin eläjille - ja kaikille muillekin.
"Terveisiä Filologoksen vaimolle Julialle ja... Nereuksen sisarelle" (15). Tämän lisäksi tulee Narkissoksen talonväki, johon varmaan kuului montakin naista (11).
Huomiota tässä listassa kiinnittää ennen kaikkea se, miten paljon Paavali antaa arvoa naisten panokselle Jumalan valtakunnan työssä. Hän kiittää vaivannäöstä seurakunnassa Foibea, Priscaa, Mariaa, Tryfainaa, Tryfosaa ja Persistä. Ei puhettakaan, että apostoli pyrkisi sulkemaan naiset kodin seinien sisäpuolelle!
Yhteenvetona voimme sanoa, että Paavali oli pioneeri, mitä tulee naisten työpanoksen rohkaisemiseen kristillisessä kirkossa. Sitä surullisempaa sitten on, että juuri naisasian suhteen hän on saanut osakseen paljon epäoikeudenmukaista kritiikkiä.
Filipin naiset, jotka taistelivat oikean uskon puolesta
Lyydian yhteydessä puhuimmekin jo Filipin esimerkillisestä seurakunnasta. Oli vain yksi seikka, josta apostoli joutui esittämään kirjeessään hienoista kritiikkiä: kaksi seurakunnan naispuolista vapaaehtoistyöntekijää oli nimittäin riitaantunut keskenään. Sellaista siis sattuu paremmissakin piireissä!
Kehotan Euodiaa ja Syntykeä elämään sovussa Herraa palvellen. Pyydän myös sinua, uskollinen työtoverini (Synsygus*), auttamaan näitä naisia, jotka ovat minun kanssani taistelleet evankeliumin puolesta samoin kuin veli Clemens ja muutkin työtoverini, joiden kaikkien nimet ovat elämän kirjassa (4:2-5).
Paavali piti riidanpoikasta niin vakavana asiana, että halusi mainita sen julkisessa kirjeessään. Hän kuitenkin pidättäytyi ottamasta kantaa siihen, kumpi osapuoli oli oikeassa, kumpi väärässä. Kovin suuresta asiasta ei liene ollut kysymys; olivathan molempien naisten nimet vielä turvallisesti elämän kirjassa. Mutta jotta pienet kahakat eivät paisuisi isoksi vihaksi, pyysi Paavali uskollista työtoveriaan (jonka nimi mahdollisesti oli Synsygus, "apumies") puuttumaan tilanteeseen. Miehen läsnäolo naistiimissä saattoi olla hyvinkin tasapainottava tekijä.
Mutta se seikka, mikä kiinnittää ennen kaikkea huomiotamme näissä kolmessa jakeessa on se, miten Paavali kuvaa näiden kahden naisen tehtävää. Euodiasta ja Syntykestä nimittäin sanotaan, että he olivat taistelleet Paavalin ja veli Clemensin rinnalla evankeliumin puolesta. Naisetko taistelleet - ja vielä suuren apostolin rinnalla? Sellainen ei olisi ollut mahdollista, jos Paavalissa olisi ollut vähääkään sovinistin vikaa.
Millä tavalla taisteleminen sitten oli tapahtunut? Ei miekalla eikä keihäällä, vaan Sanan voimalla tietenkin: julistuksen, kehottamisen ja harhaopeista varoittamisen kautta. Toisena osapuolena saattoivat olla pakanat, mutta yhtä hyvin valheveljet, judaistit tai superapostolit. Paavali siis toden totta toivotti naiset tervetulleeksi rinnalleen taistelemaan oikean uskon puolesta!
Paavalin opetus naisen paikasta seurakunnassa ja perheessä
Nainen avioliitossaPaavalin mukaan avioliitto on Jumalan lahja, josta kristityn on häntä kiitettävä. On harhaopin merkki, että ihmisiä kielletään menemästä naimisiin, tai että naimattomuus korotetaan jotenkin hengellisemmäksi olotilaksi kuin avioelämä (1.Tim.4:3-5).
Mitä taas aviopuolisoiden väleihin tulee, niin Paavalin mukaan vaimon on kunnioitettava miestään (Ef.6:33). Tämä on viisas neuvo. Yhdenkään naisen ei nimittäin pitäisi mennä naimisiin sellaisen miehen kanssa, jota ei hän pysty kunnioittamaan. Kukaan mies ei pitkän päälle ole onnellinen parisuhteessa, jossa hän jää vaille naisensa kunnioitusta. Mutta samaan hengenvetoon Paavali vaatii mieheltä, että tämän on rakastettava vaimoaan yhtä paljon kuin itseään - jopa yhtä paljon kuin Kristus rakasti seurakuntaansa (Ef.5:22-33). Kumpaa näistä neuvoista lienee helpompi noudattaa?
Vanhapoika Paavali joutui kirjeissään antamaan myös kristittyjen seksuaalista käyttäytymistä koskevia neuvoja. Jos apostolilta kerran jotain asiaa kysyttiin, niin hänhän vastasi kiertelemättä ja kaartelematta, nimittäen asioita niiden oikeilla nimillä. Korinttilaiset olivat ilmeisesti tiedustelleet seksuaalisen pidättyvyyden arvoa avioliitossa - oliko se tarpeellista vai ei, ja jos oli, niin kuka siitä päätti? Paavali vastasi, että näistä asioista sovitaan yhdessä aviopuolison kanssa. Kun naimisiin kerran on menty, niin vaimon ruumis ei ole enää hänen omassa vallassaan, vaan miehen. Nainen ei siis saa enää yksin päättää ruumiinsa "käytöstä". Tästä asiastahan ovat kaikki maailman kulttuurit ja uskonnot olleet liikuttavan yksimielisiä miltei meidän päiviimme asti.
Mutta sitten seuraa pommi: Paavalin mukaan miehenkään ruumis ei ole hänen omassa vallassaan, vaan vaimon. Tämähän tarkoittaa suomeksi sanottuna sitä, että Paavali tunnustaa naisen sukupuolivietin olemassaolon ja oikeutuksen. Se on uskomattoman radikaali veto tullakseen uskonnollisen rabbin suusta ajanlaskumme alkuvuosina. Muistamme, että yhä tänäkin päivänä ympärileikataan (toisin sanoen silvotaan) muslimimaissa joka vuosi pari miljoonaa tyttölasta. Miksikö? Vain siksi että heistä tulisi "puhtaita" ja heiltä häviäisi halu sukupuoliseen kanssakäymiseen. Miten suuri ero onkaan tuollaisen sovinismin ja Paavalin opetuksen välillä! Kuten huomaamme, apostoli aivan vakavissaan julistaa naisen tasa-arvoiseksi miehensä kanssa aviollisen seksuaalielämän alueella (1 Kor.7:1-6).
Muutenhan Paavali vaatii kristityiltä ehdotonta yksiavioisuutta. Seksi kuuluu miehen ja naisen väliseen elinikäiseen avioliittoon, ei minnekään muualle. Ei sinkkuelämään. Ei kihlausaikaan. Ei avoliittoon. Ei uusioliittoon entisen puolison eläessä. Puhumattakaan nyt homosuhteista, jotka apostoli tuomitsee selvin sanoin. Jos ei-uskova puoliso ottaa avioeron, niin sillehän ei voi mitään, mutta kristitty ei saa mennä naimisiin (eronneen) puolisonsa eläessä. Viettinsä on ihmisen hillittävä, elipä hän missä siviilisäädyssä hyvänsä. (Ks. Room.7; 1 Kor.7, Room.1.)
Naimattomuuden armolahja
Mutta Paavalin kirjeistä löytyy vielä muitakin mullistavia parannuksia naisen asemaan, ja yksi niistä on naimattoman naisen arvo. "Vanhaapiikaahan" ei ole arvostettu juuri missään kulttuurissa ennen tai jälkeen kristinuskon. Vanhassa liitossa ei lapseton nainen ollut juuri minkään arvoinen. Mutta Paavali on toista mieltä - hän nimittää naimattomuutta suorastaan armolahjaksi, charismaksi!
Soisin kaikkien elävän niin kuin itse elän. Jokaisella on kuitenkin oma Jumalalta saatu armolahjansa, yhdellä yksi, toisella toinen. Naimattomille ja leskille minä sanon, että heidän olisi hyvä pysyä yksin niin kuin minäkin. Mutta elleivät he jaksa hillitä itseään, menkööt naimisiin, sillä on parempi mennä naimisiin kuin palaa himon tulessa (1.Kor.7:7-9).
Huomaamme, että apostolin mielestä siviilisääty naimaton on jopa parempi elämänosa kuin avioliitto. Samalla Paavali kyllä myöntää realistisesti, ettei se sovi kaikille. Parempi on mennä naimisiin kuin palaa tyydyttämättömän seksuaalivietin tulessa, tai mikä vielä pahempaa: langeta jatkuvasti huoruuteen ajatuksissa, sanoissa ja teoissa.
Tärkein syy, miksi Paavali suosittelee naimattomuutta, on ajan lyhyys. Jeesus tulee pian takaisin, ja sitä ennen kristittyjen on käytävä läpi suuren ahdistuksen aika. Muistamme, että Vapahtaja itsekin säälitteli raskaita ja imettäviä naisia lopun aikojen melskeissä (Matt.24:19).
Olen siis sitä mieltä, että lähestyvän ahdingon tähden jokaisen on hyvä pysyä entisellään. Jos olet sidottu vaimoon, älä pyydä eroa; jos et ole sidottu vaimoon, älä pyydä itsellesi vaimoa. Mutta jos menetkin naimisiin, et syntiä tee; ja jos neitsyt menee naimisiin, ei hänkään tee syntiä; mutta ne, jotka niin tekevät, joutuvat kärsimään ruumiillista vaivaa, ja siitä minä tahtoisin teidät säästää. Soisin, ettei teillä olisi huolia (ib.26-28*)
Mutta miksi kutsua naimattomuutta armolahjaksi? Siksi, että perheettömällä on suurempi mahdollisuus kuin perheellisellä käyttää aikaansa ja energiaansa Jumalan valtakunnan hyväksi. Perheetön voi vapaammin tutkia Raamattua, rukoilla ja käydä kristillisissä tilaisuuksissa. Ja toisaalta hän voi myös kuunnella, lohduttaa ja auttaa lähimmäistään, kun perhe-elämän pyöritys ei vie häneltä kaikkea aikaa. Monet alkukirkon naiset, joita edellisessä luvussa käsittelimme, olivatkin naimattomia tai leskiä, esimerkiksi Tabita, Markuksen äiti Maria, Lyydia ja Foibe.
Naimaton nainen ja nuori neito kantavat huolta siitä, mikä koskee Herraa, jotta olisivat niin ruumiiltaan kuin hengeltäänkin pyhiä. Naimisissa oleva nainen taas huolehtii maallisista asioista, siitä, miten olisi miehelleen mieliksi (ib.34).
Paavali oli ihan vakavissaan sitä mieltä, että kristitty nainen tekee paremmin, jos ei mene naimisiin, ja on myös onnellisempi kuin naimisissa oleva sisarensa. Tosin apostoli myöntää, että tämä väite ei ole suoranaisesti Herran sanaa, vaan hänen oma mielipiteensä kokeneena kristittynä. Meitä on kuitenkin monta naimatonta kristittyä, jotka voimme todistaa hänen väitteensä todeksi. Ja oikean kristillisen seurakunnan yhteydessä ei naimattoman naisen tarvitse olla yksin. Hänellä voi olla jopa enemmän lapsia kuin sillä, jolla on mies! (Gal.4:27)
Siis, joka naittaa tyttärensä, tekee hyvin, ja joka ei naita, tekee paremmin. (Leskikin) on onnellisempi, jos pysyy entisellään; se on minun mielipiteeni, ja minä luulen, että minullakin on Jumalan Henki (ib.38-40*).
Moni meidän aikamme nuori ei tiedä, että yleensä on olemassa sellaisiakin naimattomia miehiä ja naisia, jotka elävät selibaatissa. Kristitty ei nimittäin voi elää sellaista "sinkkuelämää", jota televisiosarjoissa kuvataan. Koko sinkku-sana on muuttunut merkitykseltään sellaiseksi, ettei sitä kohta kehtaa itsestään käyttää; jopa vanhapiika-nimitys tuntuu paremmalta.
Lesket ja muut hengelliset äidit
Seurakunnassa on vieläkin yksi naisten ryhmä, jota varten Paavali antaa muutaman neuvon sanan: nimittäin lesket. Miehet kuolivat naisia nuorempina tuohon aikaan kuten nytkin. Paavali näki, että leskeyteen sisältyy juoruilun ja tyhjän elämän vaara. Siksi hän neuvoi kristillistä seurakuntaa antamaan leskilleen jotain mielekästä tekemistä.
On tärkeää, ettei seurakuntaan tule sukupolvien välistä katkosta, vaan vanhemmat naiset opettavat nuoremmille kristillistä oppia ja elämää. Kuka neuvoo meidän seurakunnissamme nuorille äideille vieraanvaraisuutta, lasten kristillistä kasvatusta ja naisen alamaisuutta? Alkukirkossa oli tätä tarkoitusta varten olemassa hengellisen äidin virka/ toimi. Siihen pääsivät ensinnäkin lesket, joilla oli esitettävänään seuraavanlainen "ansioluettelo":
Hänen on oltava tunnettu hyvistä teoista, siitä että hän on kasvattanut lapsia, majoittanut kotiinsa matkalaisia, pessyt uskovien vieraidensa jalat, auttanut vaikeuksissa olevia ja kaikin tavoin harrastanut hyvää (1.Tim.5:10).
Vanhojen naisten tulee samoin käyttäytyä arvokkaasti. He eivät saa puhua muista pahaa eivätkä olla viinin orjia, vaan heidän on opetettava muita hyvään. Heidän tulee kehottaa nuoria naisia rakastamaan miestään ja lapsiaan, olemaan puhtaita ja siveitä, hoitamaan hyvin kotinsa ja mukautumaan miehensä tahtoon (olemaan miehelleen alamaisia *), jottei Jumalan sana joutuisi pilkan kohteeksi (Tiitus 2:3-5).
Paavali antaa seurakunnan kaitsijoille ja diakoneille ohjeita 1. Timoteuskirjeen 3. luvussa. Kesken kaiken tulee kehotuksen sana "naisille/ vaimoille*" (gynaikos). Emme voi tietää, tarkoittaako apostoli tässä diakonien vaimoja vai naispuolisia diakoneja. Joka tapauksessa nämäkin naiset ovat seurakunnan äidin virassa; puhutaanhan heistä keskellä muille seurakunnan työntekijöille tarkoitettua kehotuspuhetta (1.Tim.3:11).
Naisen alamaisuus
Nyt tullaan sitten siihen opin kohtaan, joka saa monet aikamme naiset näkemään punaista, nimittäin naisen alamaisuuteen. Paavalin mukaan mies on vaimonsa "pää". Itse asiassa tässä on kysymys järjestyksestä, jonka Jumala on säätänyt paitsi perheen ja seurakunnan, myös kolmiyhteyden sisälle.
Teidän tulee kuitenkin tietää, että jokaisen miehen pää on Kristus, naisen pää on mies ja Kristuksen pää on Jumala (1. Kor.11:3).
Kysymys ei voi olla eriarvoisuudesta, sillä on mahdotonta ajatella, että Jeesuksen ja hänen Isänsä välillä olisi jokin arvoero. Mitä päänä oleminen sitten merkitsee? Se merkitsee yksinkertaisesti vastuusuhdetta: kuka puolustaa ketä vihollista vastaan, kuka tekee vaikeat ratkaisut ja kuka kantaa lopullisen vastuun?
Naisen on Paavalin mukaan oltava miehelle alamainen perheessä ja seurakunnassa, koska mies on hänen päänsä. Sana "alamainen" luetaan kuitenkin meidän aikanamme helposti väärin, ikään kuin Paavali olisi kirjoittanut: "alistettu". Naisen ei kuitenkaan ole määrä olla sen enempää miehen alistama kuin Jeesuskaan oli Isänsä alistama. Sitä paitsi kristillisessä kirkossa pätevät täysin toisenlaiset johtamisen ("päänä olemisen") periaatteet kuin ympäröivässä maailmassa. Näinhän Jeesus opetti: "Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon kaikkien orja. Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta" (Mark.10:43-45).
Miehen on kannettava perheestä ja seurakunnasta vastuuta samalla tavalla kuin Jeesuskin teki: rakastamalla, palvelemalla ja uhrautumalla. Jeesus suostui vapaaehtoisesti orjan osaan - eikö siis kristittyjen miesten tulisi noudattaa hänen esimerkkiään! Ja niin kauan kuin nainen saa kokea miehensä taholta uhrautuvaa rakkautta, hän kunnioittaa tätä ja iloitsee saadessaan olla hänelle alamainen.
Kuten edellä jo mainitsin, käski Paavali kristittyjen miesten rakastaa vaimoaan kuten Kristus rakasti seurakuntaansa. Voisiko rakkauden ihannetta enää sen korkeammalle asettaakaan! Tällainen rakkaus motivoi meitä naisia alamaisuuteen; komenteleminen ja sortaminen sen sijaan nostattavat meidät vain kapinaan.
Miehet, rakastakaa vaimoanne niin kuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi henkensä sen puolesta... Samoin aviomiehenkin velvollisuus on rakastaa vaimoaan niin kuin omaa ruumistaan. Joka rakastaa vaimoaan, rakastaa itseään (Ef.5:25-28).
Kuka nainen on syvällä sydämessään onnellinen, jollei hänen miehensä kanna perheestä perimmäistä vastuuta? En ole maailmaa kiertäessäni vielä tavannut ainoatakaan naista, joka olisi huokaissut onnellisena: "Ihanaa, minulla on miehenä tohvelisankari! Saan johtaa meidän perhettä niin kuin tahdon ja päättää itse kaikista tärkeistä asioista!"
Millaisia julistustehtäviä naisilla oli Uuden testamentin seurakunnissa?Paavalin kirjeistä löytyy omituinen ristiriita: yhtäällä hän näet mainitsee itsestään selvänä asiana, että naiset profetoivat ja rukoilevat seurakunnan kokouksissa (1 Kor.11:5), mutta parin luvun päässä hän antaakin heille puhekiellon (1 Kor.14:34). Ja molemmat asiat vielä saman kirjeen sisällä!
Tiedämme, ettei apostoli ollut tyhmä mies, eikä hänen logiikassaan ollut mitään vikaa. Tiedämme, etteivät hänen kirjeensä ole vain hänen omaa sanaansa, vaan samalla myös Jumalan erehtymätöntä Sanaa. Jos emme tahdo heittää Paavalin kirjeitä (ja sitä myöten vähitellen koko Raamattua) vanhentuneena roskakoppaan, on meidän yksinkertaisesti mietittävä, miten tämä näennäinen ristiriita olisi selitettävissä.
On tärkeää huomata, että alkukirkko kulki itsenäisesti omaa tietään, mitä naisen seurakunnalliseen rooliin tulee. Synagogassahan nainen ei saanut avata suutaan, ei lukea tekstejä, eipä edes rukoilla ääneen. Itse asiassa juutalaisten naisten ei ollut pakko osallistua sapattijumalanpalvelukseen ollenkaan. Tuon ajan pakanauskonnoissa oli taas tavallista, että naiset toimivat niissä papittarina ja jumaliensa sanomien välittäjinä.
Ei ole siis aivan vähäinen asia se, että naiset saivat profetoida seurakunnan kokouksissa kristillisen kirkon syntyajoista asti. Profetiaa esiintyy Vanhassa testamentissa paljon, ja se on nimenomaan lain ja evankeliumin julistamista elävällä ja tilanteeseen sopivalla tavalla. Vanhan liiton aikana profetoimisen lahja oli vain harvojen miesten ja parin kolmen naisen erityisoikeus. Uuden testamentin puolella tilanne muuttuu täysin. Olemme jo kuulleet naisprofeetta Hannasta. Luukas kertoo lisäksi diakoni Filippoksen neljästä tyttärestä, jotka toimivat profeettoina Kesarean seurakunnassa (Apt.21:8-9). Ja Paavali antaa ymmärtää, että naisten profetoiminen oli yleistä koko kristillisessä kirkossa (1.Kor.11:5-16).
Naisen asema Uuden testamentin seurakunnissa oli siis erilainen kuin ympäröivässä maailmassa. Kristityt ottivat alusta lähtien eri linjan kuin juutalaiset yhtäältä ja pakanat toisaalta: naiset saivat avata suunsa jumalanpalveluksessa, rukoilla ja profetoida miesten edessä, mutta oli silti jotain, mitä he eivät saaneet tehdä. (Siitä puhumme kohta.)
Millaiseen puhumiseen profetoiminen sitten käytännössä viittaa? Ensinnäkin se viittaa Vanhaan testamenttiin. Esimerkiksi Jeremian saarna Jerusalemin temppelin portilla oli profetia (Jer.7-11). Meidän päivinämme tuollaista puhetta nimitettäisiin raamattutunniksi.
Itse asiassa Paavali pitää profetoimista yhtenä parhaimmista armolahjoista ja käskee kaikkien kristittyjen sitä tavoitella (1.Kor.14:1). Hänen mukaansa profetia ei ole vain jotain hurmospuhetta tai tulevaisuuden ennustelua, vaan ennen kaikkea kuulijoiden rakentamista, kehottamista ja lohduttamista (ib.3). Tämä armolahja on tärkeä siksi, että profetoiva rakentaa sen avulla seurakuntaa (ib.4). Profeetallinen julistus on merkkinä uskoville, mutta myös ei-uskovat joutuvat sitä kuunnellessaan kokemaan, että heidän sydämensä salaisuudet paljastuvat (ib.22-25). Kaikki saavat profetoida vuorollaan, mutta vain yksi tai kaksi yhdessä jumalanpalveluksessa (ib.29-31). Profetian päämäärä on, että uskovat saisivat opetusta ja rohkaisua (ib.31). Huomaamme siis, että meidän aikanamme on profetia-sana useammin väärässä kuin oikeassa käytössä.
Naisten profetoimiselle Paavali asettaa vain yhden ehdon: heidän on tehtävä se pää peitettynä (11:1-16). Miksi pään peittäminen sitten oli tärkeää? Se, kuten verensyöntikieltokin, oli välttämätöntä juutalaisten tähden. Naimisissa olevan naisen hiusten näkeminen oli Paavalin maanmiehille kauhistus. Pään peittäminen oli toisaalta myös "alamaisuuden merkki", toisin sanoen osoitus siitä, että ko. nainen oli naimisissa ja kuului tietylle miehelle. Meidän kulttuurissamme käytetään huivin asemasta vihkisormusta. Japanissa voitiin ennen vanhaan naisen siviilisääty päätellä hänen kimononsa hihojen pituudesta.
Pitäisikö meidän naisten sitten käyttää päähinettä seurakunnan kokouksissa ollaksemme raamatullisia? Tai jopa kasvattaa itsellemme pitkä tukka, josta Paavali myös puhuu? Tai pitäisikö kristittyjen suudella toisiaan jumalanpalveluksen päätteeksi "pyhällä suunannolla"? Riippuu siitä, kuuluvatko nämä asiat maamme kulttuuriin. Asia, jota pään peittäminen symbolisoi, on tärkeä. Jollakin tavalla joka kulttuurissa on ilmaistava, kuuluuko tietty nainen jollekulle miehelle vai onko hän vielä vapaa. Kristillisen kirkon on tässä kohden noudatettava maan tapaa.
Jos elämme Japanissa, emme yleensä edes halaile toisia kristittyjä - jopa kädenpuristus tuntuu tuossa kumarrusten maassa joskus liian intiimiltä toimitukselta. Jos elämme muslimimaissa, emme mene kristilliseen tilaisuuteen paljain päin ja minihameessa. Mutta silloin, kun on Herran käskystä kyse, on sitä toteltava kaikissa kulttuureissa kaikkina aikoina. Pään peittämisen ja tukan pituuden suhteen Paavali vetoaa hyvään tapaan (1.Kor.11:13-16), mutta naisen puhekiellon ollessa kyseessä hän vetoaa Herran käskyyn: "Tämä mitä kirjoitan, on Herran käsky. Jos joku ei tätä tunnusta, Jumala ei tunnusta häntä" (1.Kor.14:38).
Nainen vaietkoon seurakunnassa - mitä se tarkoittaa?Naiset saivat siis profetoida Uuden testamentin seurakunnissa, mutta oli kuitenkin jotain, mitä he eivät saaneet tehdä. Miehen ja naisen tehtävät eivät Paavalin mukaan olleet täsmälleen samat. Paavali sanoo, ettei naisen ole "lupa puhua" seurakunnan tilaisuuksissa. Mitä se tarkoittaa - eikö "profetoiminen" olekaan "puhumista"?
Niin kuin on laita kaikissa pyhien seurakunnissa, naisten tulee olla vaiti seurakunnan kokouksissa (en tais ekleesiais). Heidän ei ole lupa puhua (lalein), vaan heidän on oltava kuuliaisia/ alamaisia*, niin kuin lakikin sanoo. Jos he tahtovat tietoa jostakin, heidän on kysyttävä sitä kotona omalta mieheltään, sillä naisen on sopimatonta puhua seurakunnan kokouksessa (en ekleesia) (1.Kor.14:33b-35).
Missä kohden laki sanoo, että naisen on oltava kuuliainen/ alamainen miehelleen? Alaviitteen mukaan syntiinlankeemuskertomuksessa: "Mieheesi on sinun halusi oleva, ja hän on sinua vallitseva" (1.Moos.3:16). Alamaisuus kuului alusta asti ihmiskuvaan samalla tavalla kuin se kuuluu Jumala-kuvaankin: mies on vaimon pää kuten Jumala on Kristuksen pää. Mutta siinä mielessä alamaisuus on syntiinlankeemuksen seurausta, että sen toteuttaminen on syntiselle miehelle ja naiselle hyvin ongelmallista. Jos paratiisissa olisi pysytty, olisi Adam kohdellut vaimoaan niin, ettei tämä olisi edes huomannut olevansa miehelleen alamainen. Kuuliaisuus olisi ollut hänelle pelkkä ilo, kuten se on Jeesukselle ilo suhteessa Isäänsä.
Mutta sitten synti tuli väliin ja pilasi kaiken...
Kirjeessään Timoteukselle apostoli itse asiassa mainitseekin syntiinlankeemuksen puhuessaan naisen paikasta seurakunnassa. Nyt hän tuo keskusteluun kaksi uutta sanaa: Hän ei salli, että nainen opettaa (didaskein) ja hallitsee (authentein) miestään/ miehiä seurakunnassa. Paavali vetoaa alamaisuus-periaatteeseen tässäkin kohtaa. Nainen ei saa seurakunnassa olla sellaisessa asemassa, että hän olisi miehen pää: hallitsisi häntä, olisi hänen johtajansa.
"Minä siis tahdon, että miehet rukoilevat joka paikassa... niin myös että naiset ovat säädyllisessä puvussa... Oppikoon nainen hiljaisuudessa, kaikin puolin alistuvaisena; mutta minä en salli, että vaimo opettaa, enkä että hän vallitsee miestänsä (miehiä), vaan eläköön hiljaisuudessa. Sillä Adam luotiin ensin, sitten Eeva, eikä Adamia petetty, vaan nainen petettiin ja joutui rikkomukseen, mutta hän on pelastuva lasten synnyttämisen kautta, jos hän pysyy uskossa ja rakkaudessa, pyhityksessä ynnä siveydessä" (1.Tim.2:8-15*).
Paavali muistuttaa Timoteusta luomisjärjestyksestä ja syntiinlankeemusjärjestyksestä. Mies luotiin ensiksi, mutta nainen lankesi ensiksi. Eeva oli helpompi pettää kuin miehensä. Me naiset olemme empaattisempia kuin miehemme. Tämä kyky auttaa meitä ihmissuhteissa, mutta on haitallista käärmeen kanssa keskustellessa. Käärme pystyy pettämään naisen teologisessa keskustelussa helpommin kuin miehen. Siksi hän suuntasikin kulkunsa ensin Eevan, ei Aadamin luokse.
Mitä taas lasten synnyttämiseen tulee, niin siitä puhuimme jo edellä: Paavali ylistää yksinäisen naisen osaa ja vakuuttaa, että uudessa liitossa tällä on paljon lapsia. Missään tapauksessa 15. jae ei siis voi tarkoittaa sitä, etteivätkö lapsettomat naiset voisi pelastua!
Huomatkaa, että molemmissa kohdissa, missä naiselta kielletään opettaminen, se niputetaan yhteen miehen hallitsemisen (auktoriteettiaseman) ja alamaisuusperiaatteen kanssa. Ei siis niin, että jokin puhumisen laji olisi naiselta kielletty. Paavali ei myöskään erottele toisistaan kokouksen lajeja: kokoonnutaanko sunnuntaiaamuna jumalanpalvelukseen vai keskiviikko iltana rukouspiiriin. Siitä asiasta hän sanoo yksinkertaisesti: naisen vaietkoon seurakunnassa, en ekleesia. Näissä Raamatun kohdissa puhutaan sen sijaan hengellisestä johtamisesta, paimenen virasta.
Lukujako hämää meitä, mutta Paavalin jatkaa argumentointiaan 1. Timoteuskirjeen kolmannessa luvussa puhumalla seurakunnan kaitsijan virasta. Siitä siis koko ajan on ollut kysymys!
Tämä sana on varma: joka pyrkii seurakunnan kaitsijan virkaan, tahtoo jaloon työhön. Seurakunnan kaitsijan tulee olla moitteeton, yhden vaimon mies, raitis, harkitseva, rauhallinen, vieraanvarainen ja taitava opettamaan (ib.3:1-2).
Jeesus ei tehnyt naisista apostoleja. Paavali ei tehnyt heistä seurakuntiensa paimenia/ vanhimpia/ kaitsijoita (1.Tim.3:1-7, Tiitus 1:5-9). Opetus- ja johtamisvirkaa ei heille alkuseurakunnassa annettu. Naispappeuden toteuduttua papin rooli on muuttunut. Hänestä on tullut toimitusten pyörittäjä, joka kulkee pyhässä ja arjessa seurakuntalaistensa vierellä. Tällainen ei ole Uuden testamentin käsitys paimenen tehtävistä.
Mitkä tehtävät siis kuuluvat Uudessa testamentissa nimenomaan seurakunnan paimenelle? Hänen pitää tehdä sitä mitä lammaspaimenkin tekee: ruokkia lampaita ja karitsoita = vastata oikeasta opista. Hänen pitää taistella sutta vastaan, vaikka sitten oman henkensä uhalla = pitää harhaopettajat poissa kristittyjen laumasta. Paimenen on sanottava harhaopille "ei" yhtä kovalla äänellä kuin hän sanoo oikealle opille "kyllä".
Paimenelle kuuluu myös portinvartijan tehtävä, toisin sanoen siitä päättäminen, kuka päästetään kasteelle ja ehtoolliselle (sakramentit ja seurakuntakuri). Samoin hänelle kuuluu vastuu seurakunnan muista työntekijöistä, heidän opistaan ja elämästään.
Kun minä sanon jumalattomalle, että hänen on kuoltava, asetan sinut vastuuseen hänestä. Ellet sinä puhu hänelle, ellet varoita häntä hänen jumalattomuudestaan pelastaaksesi hänet, hän kuolee syntiensä tähden - ja hänen kuolemastaan minä vaadin tilille sinut (Hes.3:18).
Jos paimenen vastuu tarkoittaa tätä, niin kysynpä vain, kuka meistä naisista haluaa sen kannettavakseen?
Kaksi leiriä
Tässä kohden kristillinen kirkko jakaantuu kahteen leiriin. Toisessa leirissä ovat ne, jotka pitävät Paavalin puhekieltoa vain hänen omina sanoinaan, ei Jumalan sanana. Puhekielto koskee heidän mielestään vain alkukirkon aikaa, mutta sen jälkeen kun naisen asema yhteiskunnassa muuttunut, se voidaan unohtaa. Maailmanlaajuisesti yli puolet kristityistä sen sijaan vastustaa yhäkin naispappeutta, koska pitää kaikkia Paavalin sanoja myös Jumalan sanana. He eivät halua lähteä tielle, jonka päässä häämöttää täydellinen antinomismi, lain hylkääminen.
"Aikaansa sidottu" -periaatetta soveltaen voidaan näet Raamatusta karsia kaikki muutkin käskyt ja kiellot, joita meidän yhteiskunnassamme ei enää noudateta. Homosuhteet olivat ehkä pahasta Paavalin aikana, mutta eivät enää meidän aikanamme, sanotaan. Me tiedämme tästä asiasta enemmän kuin Paavali. Seuraavaksi tulee asialistalle eutanasia, kuten Hitlerin Saksassa.
Jos hylkäämme Raamatusta yhden kohdan, joudumme kohta hylkäämään toisenkin ja sitten kolmannen, neljännen, viidennen... Tälle tielle en minä henkilökohtaisesti uskalla lähteä. Vestigia terrent, jäljet pelottavat. Pyhän kirjan karsimisesta on näet aina tullut huonoja seurauksia ympäröivään yhteiskuntaan ja kulttuuriin. En uskalla ottaa ainoatakaan lausetta pois Raamatusta ja väittää, ettei se olekaan Jumalan sanaa. Ainoa poikkeus ovat ne kohdat, missä Uusi testamentti itse kumoaa joitakin vanhan liiton määräyksiä (Hepr.10). Mutta naisten puhekieltoon ei sellaista varausta ole asetettu. Päinvastoin, sitä sanotaan yksiselitteisesti Herran käskyksi.
Naispappeuden vastustajien joukossa on sekä korkeakirkollisia että matalakirkollisia kristittyjä. Edelliset katsovat, että naiselta on ennen kaikkea kielletty sakramenttien hoito ja jumalanpalveluksen toimittaminen, saarna mukaan luettuna. Jälkimmäisten mielestä nainen voi saarnata profetoimis-kohtien perusteella, mutta hän ei voi toimia seurakunnan, hengellisen järjestön, raamattukoulun yms. johtajana. Olimmepa sitten korkeakirkollisia tai matalakirkollisia, me pidämme joka tapauksessa toinen toisiamme veljinä ja sisarina ja koetamme kunnioittaa toistemme eksegeesin perusteita.
Yleinen pappeus
Edellä emme ole puhuneet pappeudesta siinä mielessä, missä tätä käsitettä Vanhassa testamentissa käytetään. Olemme puhuneet vain paimenen tehtävästä. Uhripapin virka sen sijaan kuuluu uudessa liitossa kaikille kristityille yleisen pappeuden perusteella, naisille yhtä hyvin kuin miehillekin:
"Mutta te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, Jumalan oma kansa, määrätty julistamaan hänen suuria tekojaan, joka teidät on pimeydestä kutsunut ihmeelliseen valoonsa" (1. Piet.2:9).
Meidän naisten pitää siis yleisen pappeuden perusteella julistaa ja todistaa ympäristöllemme Jumalan suuria tekoja siinä missä miestenkin. Me saamme välittää sovituksen sanomaa ja uhrata rukousuhreja miesten rinnalla. Meidän on myös arvosteltava oppia ja korotettava äänemme silloin, kun se ei ole Raamatun mukaista.
Voisiko suurempaa elämäntehtävää olla olemassakaan!