Miksi jätin pappisviran?
Kirjoittanut Ulla Hindbeck
Opiskelin teologiaa Upsalassa ja valmistuin kandidaatiksi keväällä 1976. Opiskeluni aikana opin, että kaikkea Raamatussa olevaa oli koeteltava. Ei ollut varmaa, että kaikki sieltä löytyvä olisi totta ja tärkeää. Koska ihmiset olivat sen kirjoittaneet, he olivat panneet siihen omat arvostuksensa ja oman aikansa yhteiskuntanäkemyksen. Raamattu sisälsi legendoja, myyttejä ja jopa satuja. Eihän nykyaikaisen ja valistuneen ihmisen tarvitse sellaisia niin vakavasti ottaa. Raamattua tuli tulkita ymmärryksellä, järjellä.
Minulla ei ollut aikaisempaa lujaa perususkoa Raamattuun täydellisenä auktoriteettina. Siksi minusta oli jännittävää tutkia Raamattua järjen keinoin ja yrittää erottaa siinä oleva jumalallinen ja inhimillinen aines toisistaan. Jumalallinen saisi jäädä jäljelle. Sen, mikä oli vain historiaa tai muuten epätäydellistä, voisi muuttaa tai yksinkertaisesti sivuuttaa. On mahdotonta, että tällainen raamattunäkemys voisi luoda pohjan aidolle uskolle. Mutta olen ymmärtänyt, ettei tämä - kumma kyllä - ollut tarkoituskaan.
Tammikuussa 1977 minut vihittiin papiksi Tukholman hiippakuntaan. Oikeastaan en ollut aikonut tulla "papiksi" vaan mahdollisesti seurakuntasihteeriksi tai diakonissaksi. Minulla ei ollut selvää päämäärää. "Pappi” vain oli jotakin saavuttamatonta, josta en uskonut selviäväni. Minulla oli se käsitys, että papiksi ryhtyminen asettaisi minut minulle sellaisia kysymyksiä ja vaatimuksia, joihin en ollut kypsä. Siinä vaiheessa kun valmistuin, näyttivät vaihtoehdot kuitenkin mennen vähiin. Niin seurakuntasihteereille kuin diakonissoillekin oli vähän töitä tarjolla. Papeille sitä vastoin oli työtä tarjolla. Minut ylipuhuttiin aloittamaan ”kokeeksi”, ja osoittautuikin, ettei minkäänlaisia ongelmia ilmaantunut. Kukaan ei kysynyt, olinko ajatellut asian perinpohjaisesti; tiesinkö, oliko kutsumukseni oikealla perustalla; tiesinkö edes, mikä perustan tuli olla. Oli kuin olisin mennyt mihin tahansa työhön. Koska minulla oli koulutus, olin myös sopiva virkaan.
Minulla ei ollut mitään vaikeuksia saada niitä virkoja, jotka halusin. Seurakuntatyö sujui hyvin. Ajattelin tämän vahvistavan kutsumukseni. Sitten kun halusin jättää pappisviran, sanoivat muutamat ihmiset minulle aivan samaa: Kun kerran menee hyvin, kun homma toimii, ei se voi olla väärin.
Mutta nyt onkin niin, että Jumalan Sana puhuu sitä vastaan, että nainen toimii paimen- ja opetusvirassa. Tämä ei vaivannut minua lainkaan, koska minulla viranhoitoni alkuaikoina oli se raamattunäkemys kuin oli. Vasta kun olin ollut muutaman vuoden virassa ja kypsynyt tehtävässäni, minulle alkoi selvitä, ettei tämä voinut olla oikein.
Erään tunnustususkollisen papin ansiosta tulin tietoiseksi siitä vaikeasta asemasta, jossa raamattu- ja tunnustususkolliset ovat Ruotsin kirkossa. Ihmettelin, mikä sai heidät kaikesta huolimatta jatkamaan naispappeuden vastustamista. On täysin poissuljettua, että hallitus nimittäisi jonkun raamattu- ja tunnustususkollisen papin piispaksi. Kirkon korkeimmissa viroissa ei saa olla ketään sen suunnan edustajaa. Heiltä kielletään jopa pappisvihkimys. Ihmeellistä on se, että Ruotsin kirkko torjuu kaikki raamattu- ja tunnustususkolliset vain siksi, että he ovat uskollisia Jumalan Sanalle ja kirkon Herralle, Kristukselle. Tämä on itse asiassa aivan järjetöntä. Jos kirkko ylipäätänsä torjuisi jotkut, niin eikö ennemmin ne, jotka eivät usko. Jos joku toteaa, että uskollisuus Jumalan Sanalle ja Herralle Kristukselle vaatii meitä vastustamaan naispappeutta, tapahtuu kuitenkin yhtäkkiä se, mikä on järjetöntä: Uskolliset ajetaan pois ja ainoastaan uskottomat säilytetään.
Ennen kaikkea Nya Väktaren -lehteä lukemalla aloin ymmärtää syvällisemmin, mitä raamattu-uskollisuus merkitsee ja miten Ruotsin kirkon kriisi, sen syvyys ja sen syyt ymmärretään tästä näkökulmasta käsin. Naispappia ei kehoteta kuuntelemaan tai lukemaan mitään, mikä tulee nk. "korkeakirkolliselta" suunnalta. Hehän ovat naispappeuden vastustajia, ja siksi heidän näkemyksensä ovat useimmiten vanhanaikaisia, epärealistisia, vähän typeriä sekä ennen kaikkea vailla sisältöä, joka voisi kiinnostaa naispappeja kannattajineen.
Kaiken tämän pohjalla on luonnollisesti pelko siitä, että joudutaan kosketuksiin totuuden kanssa. Lukiessani esimerkiksi Nya Väktaren-lehteä, josta minulla oli ollut tällaisia ennakkoluuloja, havaitsin sen sisällön olevan hyvin perusteltua, viisasta ja järkevää. Ihminen - olipa miten järkevä tahansa - ei voi olla Jumalan yläpuolella. Ihminen ei voi tietää Jumalaa paremmin, silloin kun on kysymys taivaallisista asioista.
Kokemukseni viranhoitoni ajalta osoittivat, että ”korkeakirkollisten” esittämä kritiikki oli kaikin tavoin aiheellista. Meidän maassamme Kristuksen kirkko on todella suuressa hädässä. Eräs perustavanlaatuinen syy tähän olin minä itse ja minun naispapin virkani. Jos on tarkoitus saattaa uudestaan voimaan Kristuksen kirkko - mikä on välttämätöntä - on sen tapahduttava Raamatun ja tunnustuksen pohjalta. Se ei voi tapahtua, jos nainen edelleen pyrkii pitämään kiinni pappisvirasta, koska tämä sotii Raamattua ja tunnustusta vastaan.
Keväällä 1985 isä G. A. Danell piti Nyköpingissä esitelmän aiheesta "Uskon perusteet". Olin paikalla, kuuntelin ja tulin vakuuttuneeksi siitä, että Jumalaan voi täysin luottaa. Jumala on totuus ja Jumalan Sana on läpikotaisin totta. Raamatun sana seisoo vahvana ja horjumattomana. Sitä ei voi muuttaa, eikä sitä tarvitse asettaa kyseenalaiseksi.
Tämä oli minulle uutta. Tämä oli uskoa eikä epäilystä, ja tällä tuli olemaan valtavan suuri merkitys. Se avasi kokonaan uusia näkökulmia.
Kristuksen kirkon on kai sentään oltava uskova eikä epäilevä kirkko. Nykyään Ruotsin kirkon pappien ja piispojen kuitenkin edellytetään epäilevän Herraa Kristusta tai jopa kieltävän Hänet. Muussa tapauksessa heillä ei ole asiaa kirkon virkaan. Tässä täytyy olla kysymys siitä, että sahataan sitä oksaa, jolla itse istutaan, että kaiken alta viedään perustus.
Nykyään Ruotsin kirkko on jakautunut. Toisaalta on epäilevä "kansankirkko", jossa epäily on uskoa arvokkaampaa, toisaalta on "uskova kirkko".
"Kansankirkossa" poliittisesti valitut ihmiset päättävät siitä, mikä kirkon opin on oltava. Ei-kristillisellä esivallalla on auktoriteettiasema, ja se myös nimittää piispat. "Kansankirkossa" ei tärkeintä ole se, mitä Jumala Sanassaan opettaa, vaan se, mitä ihmiset asioista ajattelevat. Jumalan Sana on vain siltä varalta, että sitä satuttaisiin tarvitsemaan. "Kansankirkossa" voi uskoa kristilliseen oppiin niiltä osin kuin haluaa tai olla kokonaan uskomatta. Hyvin menee joka tapauksessa. Uskottavuuden säilyttämiseksi on välttämätöntä pitää kiinni ”tasa-arvosta” ja ”demokratiasta” kirkossa. Maallikon sana painaa enemmän kuin papin. On välttämätöntä kuulua poliittiseen puolueeseen voidakseen olla mukana päättämässä seurakunnallisista ja kirkollisista kysymyksistä. Raamattu- ja tunnustususkollisuutta pidetään Ruotsin kirkossa hyvin rumana asiana, eikä sitä saa esiintyä. Voisi luulla, että tässä olisi kyse "kansankirkon" pilakuvasta. Tämä on kuitenkin valitettavasti pohjimmiltaan aivan totta. Tässä turmeltuneessa kirkossa toimivat kaikki naispapit. Vain täältä löytyvät heidän kannattajansa.
"Uskovassa kirkossa" Jumalan Sana on korkein auktoriteetti, ja Kristus on Herra kirkossaan. Täällä edellytetään uskoa, uskollisuutta Jumalan Sanalle ja kuuliaisuutta. Täällä kestävänä perustuksena on Raamattu ja tunnustus. Uskova kirkko on vähemmistössä, ja enemmistön "kansankirkko" painostaa sitä voimakkaasti. Uskovassa kirkossa ei ole naispappeja, koska se on Jumalan Sanan ja tunnustuksen vastaista.
Joskus väitetään, ettei naispappeus ole kirkolle mikään suuri kysymys. Kysymys on nyt pantava syrjään, ja kaikkien on hyväksyttävä, että kirkko on avannut pappisviran naisille.
Jumalan Sana kuitenkin puhuu asiasta ja puhuu sitä vastaan. Jumalan Sanan puhuessa mikään ei ole vähäpätöistä. Jumalan Sana on kaikkien ideologisten suuntausten yläpuolella. Jumalan Sana sitoo kaikkia kristittyjä kaikkina aikoina.
Ensimmäisen korinttilaiskirjeen neljännessätoista luvussa Apostoli Paavali lausuu Pyhässä Hengessä Herran tahdon: että naisen tulee vaieta seurakunnassa ja ettei hänen ole lupa puhua. Tämä tulee Herralta, sanoo apostoli. Tämä ei ole mikään tasa-arvokysymys. Tämä on yksinkertaisesti Herran Kristuksen pyhä tahto, eikä meidän tarvitse käsitellä tätä tasa-arvokysymyksenä.
Kansankirkon edustajat ja epäkristillinen hallitus muuttavat apostolin sanat täydelliseksi vastakohdakseen ja kutsuvat naisen puhumaan seurakunnassa. Tämähän on järjetöntä. He luulevat selvästikin, että apostoli Paavalilla oli jotakin naisia vastaan. He luulevat selvästikin olevansa rakkaudellisempia naisia kohtaan kuin apostoli Paavali - niin - rakkaudellisempia kuin Herra Kristus itse. Sillä Hän on se, joka puhuu apostolin kautta. Niinpä nainen nykyään kutsutaan puhumaan seurakunnassa, vaikka apostoli sanoo myös, että näin toimiminen on naiselle häpeäksi.
Ensimmäisessä kirjeessä Timoteukselle suoraan kielletään naisen toimiminen opetusvirassa. Kirkko, joka ei lainkaan piittaa tästä, ei voi olla Kristuksen tosi kirkko. Naispappeus ei ole koskaan ollut mikään tasa-arvokysymys Kristuksen tosi kirkolle. Herra on kaikkien nykyaikaisten ideologioittemme yläpuolella. Hänelle tasa-arvo ei ole mikään ongelma, eikä se ole sitä Hänen kirkollensakaan.
Kun Herra Kristus hahmottelee kirkkonsa suuntaviivat, antaa Hän paimen- ja opetusviran miehille kutsumiensa apostolien välityksellä. Koska Hän on tosi Jumala tosi Jumalasta ja yhtä Jumalan Isän Kaikkivaltiaan kanssa, olisi Herra Kristus ilman muuta valinnut naisen apostoliksi, jos se olisi ollut Hänen tarkoituksensa. Meidän ei tarvitse koskaan epäillä, ettei Hän olisi voinut tehdä niin oman aikansa naisnäkemyksestä huolimatta. Sillä, että Hän antaa paimen- ja opetusviran miehille, on syvempi merkitys. Naiselle annetaan muita tehtäviä.
Luomisessa Jumala teki ihmisen mieheksi ja naiseksi ja antoi heille eri tehtävät. Samoin Herra Kristus antaa kirkossaan miehelle ja naiselle eri tehtävät. Se on Hänen tahtonsa ja Hänen hyvän järjestyksensä mukaista. Hän tietää, mikä on parasta meille ja Hänen kirkollensa. Se, että jotkut naiset eivät tyydy heille uskottuihin tehtäviin, ei ole Herran Kristuksen vaan heidän oma vikansa. Naispappeus on puhdasta tottelemattomuutta Herraa kohtaan. Täytyy olla väärin, että Ruotsin kirkko tekee tottelemattomuudesta lain, joka koskee kaikkia kirkossa olevia.
Kaikki valitut kaksitoista apostolia, paimen- ja opetusviran perusta, olivat miehiä. Myös kaikki heidän seuraajansa olivat miehiä. Jumalanpalveluksessa pappi on apostolien, Kristuksen sijainen. Mistä naispapit löytävät identiteettinsä? Tämä on kokonaisuuden kannalta tärkeä asia. Raamatussa on monia naisia, jotka seurasivat ja palvelivat Herraa opetuslapsina. Kukaan heistä ei hoitanut paimen- tai opetusvirkaa. Kristityt naiset tekevät oikein samaistuessaan Raamatun naisiin eikä sen miehiin.
Lehdistössä ja TV:ssä puhutaan silloin tällöin naispapeista, joilla on vaikeuksia virkansa hoitamisessa. Monesti tämän sanotaan johtuvan siitä, että heidän miespuoliset "korkeakirkolliset" kollegansa toimivat heitä vastaan ja kohtelevat heitä huonosti. Naispappeuden vastustamisen yhteydessä käytetään mielellään sellaisia sanoja kuin ”syrjintä” ja naisviha.
On epäasiallista käyttää sellaisia sanoja tässä yhteydessä. Se on pahan puhumista. Naispappeuden vastustaminen ei perustu naisvihaan, syrjintään tai muuhun pahaan. Se perustuu johonkin aivan muuhun, johonkin hyvään, jonka ei pitäisi olla tuntematonta niille, jotka tekevät työtä kirkossa. Naispappeuden vastustamisen syy on Jumala. Se on rakkauden teko Herraa Kristusta ja lähimmäisiä, naispappeja kohtaan.
Naisen esiintyminen paimen- ja opetusvirassa on rikkomus Herran ilmoitettua tahtoa vastaan. Se on tottelemattomuutta Jumalaa kohtaan. Luemme Raamatusta, esimerkiksi syntiinlankeemuskertomuksesta, että kuolema on rangaistus tällaisesta tottelemattomuudesta. Ne, joita kutsutaan ”naispappeusystävällisiksi", eivät välitä siitä, että heidän naispuoliset kollegansa elävät vaarallisesti.
Naispappeuden vastustaminen on kristillisen rakkauden ilmaus. Kristittyinä uskomme iankaikkiseen elämään, mutta myös iankaikkiseen rangaistukseen. Meidän on pidettävä hyvää huolta omasta ja toistemme autuudesta. Jos joku on joutunut harhaan, tottelemattomuudessa pois Jumalan luota, on häntä ojennettava, jotta hän - jos mahdollista - voisi tulla autetuksi kääntymykseen. On rakkaudetonta laiminlyödä sitä velvollisuutta, joka meillä toisiamme kohtaan on.
Kun minä uuden raamattunäkemykseni pohjalta halusin "pappina" opettaa, että Jumala on totuus, että Jumalan Sana on totuus, että meidän on otettava Jumalan Sana vakavasti, että meidän tulee uskoa Herraan Kristukseen ja seurata Häntä kuuliaisuudessa, havaitsin kaiken kestämättömäksi. Koko tilanteeni oli kestämätön. Ymmärsin, miten vähän uskottava minun täytyi olla todellista julistusta ajatellen, ja mikäli halusin olla "oikea opettaja". Minähän olin ristiriidassa itseni kanssa. Koska oli pappi, olin itse todistamassa siitä, etten ottanut Jumalaa vakavasti. Minähän osoitin, etten itse uskonut siihen, mitä sanoin. Tässä tilanteessa en voinut odottaa, että kukaan muukaan ottaisi julistustani vakavasti. Kaikki oli siten aivan turhaa. Kun otin Jumalan Sanan vakavasti, minun oli pakko erota virasta ja jättää pappisvirkani. Sen tein joulukuussa 1985.
On mahdotonta, että naispappi voisi olla "oikea opettaja". Hän ei voi tuntea oikeaa oppia, koska silloin hän ei olisi pappi. Hän ei ole julistuksessaan uskottava. Oikeastaan yhdenkään seurakunnan ei pitäisi suostua ottamaan vastaan naista paimenekseen. Herra ei ole häntä kutsunut eikä hänellä ole pyhää oikeutusta. Näin kuitenkin tehdään ja usein raamattu-uskollisten "oikeiden opettajien" kustannuksella. Meillä Ruotsissa ei millekään muulle aseteta niin matalia vaatimuksia kuin kirkolle. Matalat vaatimukset ovat halveksunnan eräs muoto. Ei uskota, että kirkko voisi täyttää mahdolliset vaatimukset.
Kirkko on epätäydellinen ja sitä se tulee olemaankin, koska se koostuu epätäydellisistä ihmisistä. Ei kuitenkaan ole oikein tyytyä tähän. Kirkon Herra on täydellinen. Hänen kirkkonsa täytyy kaikin tavoin pyrkiä täydellisyyteen, pitää sitä päämääränään ja lähtökohtanaan. Kirkko ei saa tyytyä vähään. Kristuksen kirkon on pyrittävä siihen, että siitä tulee ja että se on uskova kirkko, jossa on oikeita opettajia, tosi kristillisyys, uskollisuus ja kuuliaisuus kirkon oikeaa Herraa, Kristusta, kohtaan. Päämääränä on Kristuksen täydellisyys. Kirkko on ”pyhien yhteisö”.
Ulla Hindbeck: Varför jag lämnade prästämbetet. Käännös: Marjo Ahlqvist
Opiskelin teologiaa Upsalassa ja valmistuin kandidaatiksi keväällä 1976. Opiskeluni aikana opin, että kaikkea Raamatussa olevaa oli koeteltava. Ei ollut varmaa, että kaikki sieltä löytyvä olisi totta ja tärkeää. Koska ihmiset olivat sen kirjoittaneet, he olivat panneet siihen omat arvostuksensa ja oman aikansa yhteiskuntanäkemyksen. Raamattu sisälsi legendoja, myyttejä ja jopa satuja. Eihän nykyaikaisen ja valistuneen ihmisen tarvitse sellaisia niin vakavasti ottaa. Raamattua tuli tulkita ymmärryksellä, järjellä.
Minulla ei ollut aikaisempaa lujaa perususkoa Raamattuun täydellisenä auktoriteettina. Siksi minusta oli jännittävää tutkia Raamattua järjen keinoin ja yrittää erottaa siinä oleva jumalallinen ja inhimillinen aines toisistaan. Jumalallinen saisi jäädä jäljelle. Sen, mikä oli vain historiaa tai muuten epätäydellistä, voisi muuttaa tai yksinkertaisesti sivuuttaa. On mahdotonta, että tällainen raamattunäkemys voisi luoda pohjan aidolle uskolle. Mutta olen ymmärtänyt, ettei tämä - kumma kyllä - ollut tarkoituskaan.
Tammikuussa 1977 minut vihittiin papiksi Tukholman hiippakuntaan. Oikeastaan en ollut aikonut tulla "papiksi" vaan mahdollisesti seurakuntasihteeriksi tai diakonissaksi. Minulla ei ollut selvää päämäärää. "Pappi” vain oli jotakin saavuttamatonta, josta en uskonut selviäväni. Minulla oli se käsitys, että papiksi ryhtyminen asettaisi minut minulle sellaisia kysymyksiä ja vaatimuksia, joihin en ollut kypsä. Siinä vaiheessa kun valmistuin, näyttivät vaihtoehdot kuitenkin mennen vähiin. Niin seurakuntasihteereille kuin diakonissoillekin oli vähän töitä tarjolla. Papeille sitä vastoin oli työtä tarjolla. Minut ylipuhuttiin aloittamaan ”kokeeksi”, ja osoittautuikin, ettei minkäänlaisia ongelmia ilmaantunut. Kukaan ei kysynyt, olinko ajatellut asian perinpohjaisesti; tiesinkö, oliko kutsumukseni oikealla perustalla; tiesinkö edes, mikä perustan tuli olla. Oli kuin olisin mennyt mihin tahansa työhön. Koska minulla oli koulutus, olin myös sopiva virkaan.
Minulla ei ollut mitään vaikeuksia saada niitä virkoja, jotka halusin. Seurakuntatyö sujui hyvin. Ajattelin tämän vahvistavan kutsumukseni. Sitten kun halusin jättää pappisviran, sanoivat muutamat ihmiset minulle aivan samaa: Kun kerran menee hyvin, kun homma toimii, ei se voi olla väärin.
Mutta nyt onkin niin, että Jumalan Sana puhuu sitä vastaan, että nainen toimii paimen- ja opetusvirassa. Tämä ei vaivannut minua lainkaan, koska minulla viranhoitoni alkuaikoina oli se raamattunäkemys kuin oli. Vasta kun olin ollut muutaman vuoden virassa ja kypsynyt tehtävässäni, minulle alkoi selvitä, ettei tämä voinut olla oikein.
Erään tunnustususkollisen papin ansiosta tulin tietoiseksi siitä vaikeasta asemasta, jossa raamattu- ja tunnustususkolliset ovat Ruotsin kirkossa. Ihmettelin, mikä sai heidät kaikesta huolimatta jatkamaan naispappeuden vastustamista. On täysin poissuljettua, että hallitus nimittäisi jonkun raamattu- ja tunnustususkollisen papin piispaksi. Kirkon korkeimmissa viroissa ei saa olla ketään sen suunnan edustajaa. Heiltä kielletään jopa pappisvihkimys. Ihmeellistä on se, että Ruotsin kirkko torjuu kaikki raamattu- ja tunnustususkolliset vain siksi, että he ovat uskollisia Jumalan Sanalle ja kirkon Herralle, Kristukselle. Tämä on itse asiassa aivan järjetöntä. Jos kirkko ylipäätänsä torjuisi jotkut, niin eikö ennemmin ne, jotka eivät usko. Jos joku toteaa, että uskollisuus Jumalan Sanalle ja Herralle Kristukselle vaatii meitä vastustamaan naispappeutta, tapahtuu kuitenkin yhtäkkiä se, mikä on järjetöntä: Uskolliset ajetaan pois ja ainoastaan uskottomat säilytetään.
Ennen kaikkea Nya Väktaren -lehteä lukemalla aloin ymmärtää syvällisemmin, mitä raamattu-uskollisuus merkitsee ja miten Ruotsin kirkon kriisi, sen syvyys ja sen syyt ymmärretään tästä näkökulmasta käsin. Naispappia ei kehoteta kuuntelemaan tai lukemaan mitään, mikä tulee nk. "korkeakirkolliselta" suunnalta. Hehän ovat naispappeuden vastustajia, ja siksi heidän näkemyksensä ovat useimmiten vanhanaikaisia, epärealistisia, vähän typeriä sekä ennen kaikkea vailla sisältöä, joka voisi kiinnostaa naispappeja kannattajineen.
Kaiken tämän pohjalla on luonnollisesti pelko siitä, että joudutaan kosketuksiin totuuden kanssa. Lukiessani esimerkiksi Nya Väktaren-lehteä, josta minulla oli ollut tällaisia ennakkoluuloja, havaitsin sen sisällön olevan hyvin perusteltua, viisasta ja järkevää. Ihminen - olipa miten järkevä tahansa - ei voi olla Jumalan yläpuolella. Ihminen ei voi tietää Jumalaa paremmin, silloin kun on kysymys taivaallisista asioista.
Kokemukseni viranhoitoni ajalta osoittivat, että ”korkeakirkollisten” esittämä kritiikki oli kaikin tavoin aiheellista. Meidän maassamme Kristuksen kirkko on todella suuressa hädässä. Eräs perustavanlaatuinen syy tähän olin minä itse ja minun naispapin virkani. Jos on tarkoitus saattaa uudestaan voimaan Kristuksen kirkko - mikä on välttämätöntä - on sen tapahduttava Raamatun ja tunnustuksen pohjalta. Se ei voi tapahtua, jos nainen edelleen pyrkii pitämään kiinni pappisvirasta, koska tämä sotii Raamattua ja tunnustusta vastaan.
Keväällä 1985 isä G. A. Danell piti Nyköpingissä esitelmän aiheesta "Uskon perusteet". Olin paikalla, kuuntelin ja tulin vakuuttuneeksi siitä, että Jumalaan voi täysin luottaa. Jumala on totuus ja Jumalan Sana on läpikotaisin totta. Raamatun sana seisoo vahvana ja horjumattomana. Sitä ei voi muuttaa, eikä sitä tarvitse asettaa kyseenalaiseksi.
Tämä oli minulle uutta. Tämä oli uskoa eikä epäilystä, ja tällä tuli olemaan valtavan suuri merkitys. Se avasi kokonaan uusia näkökulmia.
Kristuksen kirkon on kai sentään oltava uskova eikä epäilevä kirkko. Nykyään Ruotsin kirkon pappien ja piispojen kuitenkin edellytetään epäilevän Herraa Kristusta tai jopa kieltävän Hänet. Muussa tapauksessa heillä ei ole asiaa kirkon virkaan. Tässä täytyy olla kysymys siitä, että sahataan sitä oksaa, jolla itse istutaan, että kaiken alta viedään perustus.
Nykyään Ruotsin kirkko on jakautunut. Toisaalta on epäilevä "kansankirkko", jossa epäily on uskoa arvokkaampaa, toisaalta on "uskova kirkko".
"Kansankirkossa" poliittisesti valitut ihmiset päättävät siitä, mikä kirkon opin on oltava. Ei-kristillisellä esivallalla on auktoriteettiasema, ja se myös nimittää piispat. "Kansankirkossa" ei tärkeintä ole se, mitä Jumala Sanassaan opettaa, vaan se, mitä ihmiset asioista ajattelevat. Jumalan Sana on vain siltä varalta, että sitä satuttaisiin tarvitsemaan. "Kansankirkossa" voi uskoa kristilliseen oppiin niiltä osin kuin haluaa tai olla kokonaan uskomatta. Hyvin menee joka tapauksessa. Uskottavuuden säilyttämiseksi on välttämätöntä pitää kiinni ”tasa-arvosta” ja ”demokratiasta” kirkossa. Maallikon sana painaa enemmän kuin papin. On välttämätöntä kuulua poliittiseen puolueeseen voidakseen olla mukana päättämässä seurakunnallisista ja kirkollisista kysymyksistä. Raamattu- ja tunnustususkollisuutta pidetään Ruotsin kirkossa hyvin rumana asiana, eikä sitä saa esiintyä. Voisi luulla, että tässä olisi kyse "kansankirkon" pilakuvasta. Tämä on kuitenkin valitettavasti pohjimmiltaan aivan totta. Tässä turmeltuneessa kirkossa toimivat kaikki naispapit. Vain täältä löytyvät heidän kannattajansa.
"Uskovassa kirkossa" Jumalan Sana on korkein auktoriteetti, ja Kristus on Herra kirkossaan. Täällä edellytetään uskoa, uskollisuutta Jumalan Sanalle ja kuuliaisuutta. Täällä kestävänä perustuksena on Raamattu ja tunnustus. Uskova kirkko on vähemmistössä, ja enemmistön "kansankirkko" painostaa sitä voimakkaasti. Uskovassa kirkossa ei ole naispappeja, koska se on Jumalan Sanan ja tunnustuksen vastaista.
Joskus väitetään, ettei naispappeus ole kirkolle mikään suuri kysymys. Kysymys on nyt pantava syrjään, ja kaikkien on hyväksyttävä, että kirkko on avannut pappisviran naisille.
Jumalan Sana kuitenkin puhuu asiasta ja puhuu sitä vastaan. Jumalan Sanan puhuessa mikään ei ole vähäpätöistä. Jumalan Sana on kaikkien ideologisten suuntausten yläpuolella. Jumalan Sana sitoo kaikkia kristittyjä kaikkina aikoina.
Ensimmäisen korinttilaiskirjeen neljännessätoista luvussa Apostoli Paavali lausuu Pyhässä Hengessä Herran tahdon: että naisen tulee vaieta seurakunnassa ja ettei hänen ole lupa puhua. Tämä tulee Herralta, sanoo apostoli. Tämä ei ole mikään tasa-arvokysymys. Tämä on yksinkertaisesti Herran Kristuksen pyhä tahto, eikä meidän tarvitse käsitellä tätä tasa-arvokysymyksenä.
Kansankirkon edustajat ja epäkristillinen hallitus muuttavat apostolin sanat täydelliseksi vastakohdakseen ja kutsuvat naisen puhumaan seurakunnassa. Tämähän on järjetöntä. He luulevat selvästikin, että apostoli Paavalilla oli jotakin naisia vastaan. He luulevat selvästikin olevansa rakkaudellisempia naisia kohtaan kuin apostoli Paavali - niin - rakkaudellisempia kuin Herra Kristus itse. Sillä Hän on se, joka puhuu apostolin kautta. Niinpä nainen nykyään kutsutaan puhumaan seurakunnassa, vaikka apostoli sanoo myös, että näin toimiminen on naiselle häpeäksi.
Ensimmäisessä kirjeessä Timoteukselle suoraan kielletään naisen toimiminen opetusvirassa. Kirkko, joka ei lainkaan piittaa tästä, ei voi olla Kristuksen tosi kirkko. Naispappeus ei ole koskaan ollut mikään tasa-arvokysymys Kristuksen tosi kirkolle. Herra on kaikkien nykyaikaisten ideologioittemme yläpuolella. Hänelle tasa-arvo ei ole mikään ongelma, eikä se ole sitä Hänen kirkollensakaan.
Kun Herra Kristus hahmottelee kirkkonsa suuntaviivat, antaa Hän paimen- ja opetusviran miehille kutsumiensa apostolien välityksellä. Koska Hän on tosi Jumala tosi Jumalasta ja yhtä Jumalan Isän Kaikkivaltiaan kanssa, olisi Herra Kristus ilman muuta valinnut naisen apostoliksi, jos se olisi ollut Hänen tarkoituksensa. Meidän ei tarvitse koskaan epäillä, ettei Hän olisi voinut tehdä niin oman aikansa naisnäkemyksestä huolimatta. Sillä, että Hän antaa paimen- ja opetusviran miehille, on syvempi merkitys. Naiselle annetaan muita tehtäviä.
Luomisessa Jumala teki ihmisen mieheksi ja naiseksi ja antoi heille eri tehtävät. Samoin Herra Kristus antaa kirkossaan miehelle ja naiselle eri tehtävät. Se on Hänen tahtonsa ja Hänen hyvän järjestyksensä mukaista. Hän tietää, mikä on parasta meille ja Hänen kirkollensa. Se, että jotkut naiset eivät tyydy heille uskottuihin tehtäviin, ei ole Herran Kristuksen vaan heidän oma vikansa. Naispappeus on puhdasta tottelemattomuutta Herraa kohtaan. Täytyy olla väärin, että Ruotsin kirkko tekee tottelemattomuudesta lain, joka koskee kaikkia kirkossa olevia.
Kaikki valitut kaksitoista apostolia, paimen- ja opetusviran perusta, olivat miehiä. Myös kaikki heidän seuraajansa olivat miehiä. Jumalanpalveluksessa pappi on apostolien, Kristuksen sijainen. Mistä naispapit löytävät identiteettinsä? Tämä on kokonaisuuden kannalta tärkeä asia. Raamatussa on monia naisia, jotka seurasivat ja palvelivat Herraa opetuslapsina. Kukaan heistä ei hoitanut paimen- tai opetusvirkaa. Kristityt naiset tekevät oikein samaistuessaan Raamatun naisiin eikä sen miehiin.
Lehdistössä ja TV:ssä puhutaan silloin tällöin naispapeista, joilla on vaikeuksia virkansa hoitamisessa. Monesti tämän sanotaan johtuvan siitä, että heidän miespuoliset "korkeakirkolliset" kollegansa toimivat heitä vastaan ja kohtelevat heitä huonosti. Naispappeuden vastustamisen yhteydessä käytetään mielellään sellaisia sanoja kuin ”syrjintä” ja naisviha.
On epäasiallista käyttää sellaisia sanoja tässä yhteydessä. Se on pahan puhumista. Naispappeuden vastustaminen ei perustu naisvihaan, syrjintään tai muuhun pahaan. Se perustuu johonkin aivan muuhun, johonkin hyvään, jonka ei pitäisi olla tuntematonta niille, jotka tekevät työtä kirkossa. Naispappeuden vastustamisen syy on Jumala. Se on rakkauden teko Herraa Kristusta ja lähimmäisiä, naispappeja kohtaan.
Naisen esiintyminen paimen- ja opetusvirassa on rikkomus Herran ilmoitettua tahtoa vastaan. Se on tottelemattomuutta Jumalaa kohtaan. Luemme Raamatusta, esimerkiksi syntiinlankeemuskertomuksesta, että kuolema on rangaistus tällaisesta tottelemattomuudesta. Ne, joita kutsutaan ”naispappeusystävällisiksi", eivät välitä siitä, että heidän naispuoliset kollegansa elävät vaarallisesti.
Naispappeuden vastustaminen on kristillisen rakkauden ilmaus. Kristittyinä uskomme iankaikkiseen elämään, mutta myös iankaikkiseen rangaistukseen. Meidän on pidettävä hyvää huolta omasta ja toistemme autuudesta. Jos joku on joutunut harhaan, tottelemattomuudessa pois Jumalan luota, on häntä ojennettava, jotta hän - jos mahdollista - voisi tulla autetuksi kääntymykseen. On rakkaudetonta laiminlyödä sitä velvollisuutta, joka meillä toisiamme kohtaan on.
Kun minä uuden raamattunäkemykseni pohjalta halusin "pappina" opettaa, että Jumala on totuus, että Jumalan Sana on totuus, että meidän on otettava Jumalan Sana vakavasti, että meidän tulee uskoa Herraan Kristukseen ja seurata Häntä kuuliaisuudessa, havaitsin kaiken kestämättömäksi. Koko tilanteeni oli kestämätön. Ymmärsin, miten vähän uskottava minun täytyi olla todellista julistusta ajatellen, ja mikäli halusin olla "oikea opettaja". Minähän olin ristiriidassa itseni kanssa. Koska oli pappi, olin itse todistamassa siitä, etten ottanut Jumalaa vakavasti. Minähän osoitin, etten itse uskonut siihen, mitä sanoin. Tässä tilanteessa en voinut odottaa, että kukaan muukaan ottaisi julistustani vakavasti. Kaikki oli siten aivan turhaa. Kun otin Jumalan Sanan vakavasti, minun oli pakko erota virasta ja jättää pappisvirkani. Sen tein joulukuussa 1985.
On mahdotonta, että naispappi voisi olla "oikea opettaja". Hän ei voi tuntea oikeaa oppia, koska silloin hän ei olisi pappi. Hän ei ole julistuksessaan uskottava. Oikeastaan yhdenkään seurakunnan ei pitäisi suostua ottamaan vastaan naista paimenekseen. Herra ei ole häntä kutsunut eikä hänellä ole pyhää oikeutusta. Näin kuitenkin tehdään ja usein raamattu-uskollisten "oikeiden opettajien" kustannuksella. Meillä Ruotsissa ei millekään muulle aseteta niin matalia vaatimuksia kuin kirkolle. Matalat vaatimukset ovat halveksunnan eräs muoto. Ei uskota, että kirkko voisi täyttää mahdolliset vaatimukset.
Kirkko on epätäydellinen ja sitä se tulee olemaankin, koska se koostuu epätäydellisistä ihmisistä. Ei kuitenkaan ole oikein tyytyä tähän. Kirkon Herra on täydellinen. Hänen kirkkonsa täytyy kaikin tavoin pyrkiä täydellisyyteen, pitää sitä päämääränään ja lähtökohtanaan. Kirkko ei saa tyytyä vähään. Kristuksen kirkon on pyrittävä siihen, että siitä tulee ja että se on uskova kirkko, jossa on oikeita opettajia, tosi kristillisyys, uskollisuus ja kuuliaisuus kirkon oikeaa Herraa, Kristusta, kohtaan. Päämääränä on Kristuksen täydellisyys. Kirkko on ”pyhien yhteisö”.
Ulla Hindbeck: Varför jag lämnade prästämbetet. Käännös: Marjo Ahlqvist