Maria, kaupunkitalon omistaja Jerusalemista
Kirjoittanut Mailis Janatuinen
Helluntaista oli kulunut jo 15 vuotta. Oli menossa vuosi 46. Silloin alkoi Jerusalemissa toinen vainon aalto. Herodes katkaisi Johanneksen veljen Jaakobin kaulan ja pidätti Pietarin. Seurakunta oli järkyttynyt menetettyään tällä tavalla kaksi johtajaansa. Enää ei voitu kokoontua missään julkisissa paikoissa, mutta olivathan vielä jäljellä kristittyjen kodit. Jerusalemin seurakuntaan kuului tässä vaiheessa useita tuhansia ihmisiä.
Yksi kristityistä talonomistajista oli nainen nimeltä Maria. (Järjestyksessä viides UT:n kuudesta Mariasta.) Tällä naisella oli poika, uuden tien kulkija, Johannes Markus nimeltään. Varmaan Markus oli äitinsä ylpeys ja silmäterä. Tiedämme, että hän oli Kyprokselta kotoisin olevan leeviläisen Joosef Barnabaan serkku (Kol.4:10). Tämä yksityiskohta antaa meille vihjeitä Markuksen äidinkin syntyperästä.
Maria oli ilmeisesti muuttanut Kyprokselta Jerusalemiin mennäkseen siellä naimisiin. Sittemmin hänen miehensä oli kuollut ja jättänyt perinnöksi suurehkon kaupunkitalon. Maria oli kaikesta päätellen varakas leski, sillä hänellä oli myös palvelijoita. Taloa ei jostain syystä myyty silloin, kun seurakunta eli yhteistaloudessa. Vähitellen Marian olohuoneesta ja ruokapöydästä oli tullut hänen armolahjojaan, jotka hän voi antaa Jerusalemin seurakunnan käyttöön.
Palaamme taas vuoteen 46, josta aloitimme. Jerusalemissa oli siis puhjennut vaino, ja Pietari istui Herodeksen tyrmässä odottamassa oikeudenkäyntiään. Kun enkeli sitten vapautti apostolin ihmeellisellä tavalla keskellä yötä, arvasi hän heti, mistä löytäisi uskonveljensä ja sisarensa – Marian talostapa tietenkin! Vaikka oli keskiyö, oli seurakunta siellä koolla rukoilemassa vangitun johtajansa puolesta.
(Pietari) lähti kohti Johanneksen äidin Marian taloa, sen Johanneksen, jota kutsutaan Markukseksi. Siellä oli paljon väkeä rukoilemassa. Pietari kolkutti talon portille, ja Rode-niminen palvelustyttö tuli avaamaan. Tunnettuaan Pietarin äänen tyttö kuitenkin ilahtui niin, että portti jäi häneltä avaamatta, kun hän ryntäsi sisään kertomaan, että Pietari seisoi portilla. ”Oletko järjiltäsi?” sanoivat toiset. Tytön yhä inttäessä he sanoivat: ”Se on hänen enkelinsä” (Apt.12:12-15).
Seurakunta sai rukousvastauksen, mutta kieltäytyi uskomasta siihen! Eivät tainneet alkuseurakunnan uskovaiset olla loppujen lopuksi niin kovin erilaisia kuin mitä me olemme!
Mutta Pietari kolkutti kolkuttamistaan. Lopulta he menivät avaamaan ja säikähtivät, kun näkivät hänet. Pietari viittasi kädellään heitä olemaan hiljaa ja kertoi, kuinka Herra oli tuonut hänet ulos vankilasta. Hän pyysi heitä ilmoittamaan Jaakobille ja muille apostoleille, mitä oli tapahtunut, ja sitten hän lähti pois ja meni toiseen paikkaan (Apt.12:16-17).
Luultavasti myös esivalta tiesi, missä kristityt kokoontuivat, ja siksi Pietari ei uskaltanut jäädä Marian luo pitemmäksi aikaa. Hän painui maan alle jo samana yönä. Seuraavan kerran tapaammekin hänet Antiokiasta (Gal.2:11). Marialta vaadittiin rohkeutta, että hän uskalsi pitää ovensa auki vainotulle seurakunnalle myös noina vaarallisina aikoina. Sitten tapahtui, että Marian rakas poika läksi maailmalle. Kun Barnabas-serkku kävi tuomassa Jerusalemiin Antiokian pakanakristittyjen raha-avustuksen, lyöttäytyi Markus hänen mukaansa (Gal.2:1). Sille tielleen hän sitten jäikin.
Antiokian seurakunta erotti pian sen jälkeen Barnabas-serkun ja Saulin lähetystyöhön (Apt.13:2-3). Markusta ei mainita matkaan siunaamisen yhteydessä, mutta hän läksi kuitenkin mukaan kahden ”varsinaisen” lähetin palvelijaksi. Lähtöpäätös ei varmaankaan ollut vaikea, koska matka suuntautui isovanhempien kotiseudulle Kyprokselle. Maria sai kuulla Jerusalemissa, että hänestä oli tullut lähetyssaarnaajan äiti.
Saavuttuaan Salamiiseen he julistivat Jumalan sanaa juutalaisten synagogassa. Johannes oli mukana heidän apulaisenaan (Apt.13:5).
Kyproksella asui siis Barnabaan ja Markuksen sukulaisia, ainakin tätejä ja setiä, jos isovanhemmat olivatkin ehkä jo kuolleet. Lähetysmatka sujui aluksi suhteellisen rauhallisissa merkeissä; mitään suurempia vainoja ja mellakoita ei vielä esiintynyt.
Mutta sitten jäi turvallinen Kypros taakse, ja pieni seurue nousi laivaan, joka kuljetti sen Vähän Aasian rannikolle. Kun Markus näki edessään kohoavan vuoriston, hän pelästyi. Ei ollut vaikea kuvitella, mikä heitä sisämaassa odottaisi. Ja niin nuori mies kääntyi kantapäillään ja läksi maitojunalla kotiin. Hän ei ehtinyt kokea yhtään ainoaa mellakkaa, ei mitään suuria vainoja ja vaikeuksia. Eikö Markukselle kelvannutkaan palvelijan osa? Vai tuliko pojalle äitiä ikävä?
Paavali lähti seuralaisineen Pafoksesta ja purjehti Pamfylian Pergeen. Siellä Johannes erosi heistä ja palasi Jerusalemiin (Apt.13:13).
Luultavasti Maria oli sekä pettynyt että häpeissään, kun poika palasi kesken matkan kotiin. Äiti oli odottanut hänestä suuria Jumalan valtakunnan työssä, kuten niin moni kristitty äiti tekee. Kasvojen menetys oli vaikea kestää. Mutta ehkä Maria silti uskoi ja toivoi, että kesken jääneeseen lähetysmatkaankin sisältyisi jokin salattu Jumalan viisaus.
Sinun puoleesi, Herra, minä käännyn.
Jumalani, sinun apuusi minä luotan.
Enhän luota turhaan?
Ei kukaan, joka luottaa sinuun, jää vaille apuasi.
Toiselle lähetysmatkalle ei Paavali huolinut enää Markusta mukaansa. Barnabas, ”kehottaja”, tahtoi kuitenkin antaa serkulleen uuden mahdollisuuden. Siitä sukeutui niin kova riita, että lähetyssaarnaajien tiet erosivat. Barnabas läksi Markuksen kanssa toistamiseen Kyprokselle, Paavali Silaan kanssa jalkaisin Vähään Aasiaan (Apt.15:36-41).
Mitä Marian pojalle myöhemmin tapahtui, siitä kertoo Papias 120-luvulla seuraavaa: Markus toimi Pietarin tulkkina ja kirjoitti sitten evankeliumin tältä saamiensa tietojen perusteella. Pietarin kirjeestä voimme nähdä, että sen kirjoittaja rakasti nuorta tulkkiaan ja kirjuriaan kuin omaa poikaansa:
Teille lähettää tervehdyksen Babylonissa oleva seurakunta, valittu niin kuin tekin. Samoin tervehtii teitä poikani Markus (1.Piet.5:13).
Markuksen evankeliumi on suuri lahja koko kristikunnalle, myös meille jokaiselle. Jos Maria oli vielä elossa sen ilmestyessä, hän saattoi omin silmin nähdä, ettei ollut luottanut Jeesuksen apuun turhan tähden. Oli toki paljon parempi, että Markus siirtyi Paavalin seurueesta Pietarin seurueeseen, ja tuli tällä tavalla koonneeksi ainekset evankeliumi-kirjaansa varten.
Välit Paavalinkin kanssa paranivat ajan mittaan. Viimeisessä kirjeessään, joka on Rooman vankilassa 60-luvun puolivälissä kirjoitettu, pyytää Paavali liikuttavasti Timoteukselta: ”Ota Markus mukaasi, sillä hänestä olisi minulle paljon apua”
(2.Tim.4:11). Markus ei ilmeisesti koskaan päässyt johtajan asemaan. Hän pysyi ikänsä kakkosmiehenä. Mutta niinhän Jeesus oli opettanutkin, että kristillisessä kirkossa on suurin se, joka palvelee (Mark.10:43).
Kohta tämän jälkeen Paavali ja Pietari kärsivät marttyyrikuoleman Roomassa. Samoihin aikoihin alkoi Israelin alueella juutalaissota. Jerusalemin kristityt muistivat Jeesuksen ennustuksen ja pakenivat ennen saartorenkaan sulkeutumista Pellaan (Matt.24:15-17). Piiritettyään kaupunkia kolme vuotta roomalaiset hävittivät sen maan tasalle ja polttivat temppelin vuonna 70 jKr.
Jos Markus oli ollut 20-vuotias Pietarin ensimmäisen vankeuden aikaan v.46, niin hän oli nelikymppinen tämän kuollessa ja puolivälissä viittäkymmentä, kun temppeli hävitettiin. Kuka tietää, vaikka Mariakin olisi ollut hengissä vielä juutalaissodan syttyessä ja paennut piiritetystä kaupungista muiden kristittyjen mukana. Sinne jäi kaupunkitalo – tulen ruuaksi. Mutta, Jumalan kiitos, Marian katon alla oli ehditty kylvää lukemattomien ihmisten sydämiin siementä, joka ei koskaan katoaisi.
Mikään ei kestä ikuisesti, ei sinunkaan kotisi. Etkö tahtoisi avata sen ovia uskovien kokoontumispaikaksi, kun vielä aikaa on, niin kuin Maria teki?
Helluntaista oli kulunut jo 15 vuotta. Oli menossa vuosi 46. Silloin alkoi Jerusalemissa toinen vainon aalto. Herodes katkaisi Johanneksen veljen Jaakobin kaulan ja pidätti Pietarin. Seurakunta oli järkyttynyt menetettyään tällä tavalla kaksi johtajaansa. Enää ei voitu kokoontua missään julkisissa paikoissa, mutta olivathan vielä jäljellä kristittyjen kodit. Jerusalemin seurakuntaan kuului tässä vaiheessa useita tuhansia ihmisiä.
Yksi kristityistä talonomistajista oli nainen nimeltä Maria. (Järjestyksessä viides UT:n kuudesta Mariasta.) Tällä naisella oli poika, uuden tien kulkija, Johannes Markus nimeltään. Varmaan Markus oli äitinsä ylpeys ja silmäterä. Tiedämme, että hän oli Kyprokselta kotoisin olevan leeviläisen Joosef Barnabaan serkku (Kol.4:10). Tämä yksityiskohta antaa meille vihjeitä Markuksen äidinkin syntyperästä.
Maria oli ilmeisesti muuttanut Kyprokselta Jerusalemiin mennäkseen siellä naimisiin. Sittemmin hänen miehensä oli kuollut ja jättänyt perinnöksi suurehkon kaupunkitalon. Maria oli kaikesta päätellen varakas leski, sillä hänellä oli myös palvelijoita. Taloa ei jostain syystä myyty silloin, kun seurakunta eli yhteistaloudessa. Vähitellen Marian olohuoneesta ja ruokapöydästä oli tullut hänen armolahjojaan, jotka hän voi antaa Jerusalemin seurakunnan käyttöön.
Palaamme taas vuoteen 46, josta aloitimme. Jerusalemissa oli siis puhjennut vaino, ja Pietari istui Herodeksen tyrmässä odottamassa oikeudenkäyntiään. Kun enkeli sitten vapautti apostolin ihmeellisellä tavalla keskellä yötä, arvasi hän heti, mistä löytäisi uskonveljensä ja sisarensa – Marian talostapa tietenkin! Vaikka oli keskiyö, oli seurakunta siellä koolla rukoilemassa vangitun johtajansa puolesta.
(Pietari) lähti kohti Johanneksen äidin Marian taloa, sen Johanneksen, jota kutsutaan Markukseksi. Siellä oli paljon väkeä rukoilemassa. Pietari kolkutti talon portille, ja Rode-niminen palvelustyttö tuli avaamaan. Tunnettuaan Pietarin äänen tyttö kuitenkin ilahtui niin, että portti jäi häneltä avaamatta, kun hän ryntäsi sisään kertomaan, että Pietari seisoi portilla. ”Oletko järjiltäsi?” sanoivat toiset. Tytön yhä inttäessä he sanoivat: ”Se on hänen enkelinsä” (Apt.12:12-15).
Seurakunta sai rukousvastauksen, mutta kieltäytyi uskomasta siihen! Eivät tainneet alkuseurakunnan uskovaiset olla loppujen lopuksi niin kovin erilaisia kuin mitä me olemme!
Mutta Pietari kolkutti kolkuttamistaan. Lopulta he menivät avaamaan ja säikähtivät, kun näkivät hänet. Pietari viittasi kädellään heitä olemaan hiljaa ja kertoi, kuinka Herra oli tuonut hänet ulos vankilasta. Hän pyysi heitä ilmoittamaan Jaakobille ja muille apostoleille, mitä oli tapahtunut, ja sitten hän lähti pois ja meni toiseen paikkaan (Apt.12:16-17).
Luultavasti myös esivalta tiesi, missä kristityt kokoontuivat, ja siksi Pietari ei uskaltanut jäädä Marian luo pitemmäksi aikaa. Hän painui maan alle jo samana yönä. Seuraavan kerran tapaammekin hänet Antiokiasta (Gal.2:11). Marialta vaadittiin rohkeutta, että hän uskalsi pitää ovensa auki vainotulle seurakunnalle myös noina vaarallisina aikoina. Sitten tapahtui, että Marian rakas poika läksi maailmalle. Kun Barnabas-serkku kävi tuomassa Jerusalemiin Antiokian pakanakristittyjen raha-avustuksen, lyöttäytyi Markus hänen mukaansa (Gal.2:1). Sille tielleen hän sitten jäikin.
Antiokian seurakunta erotti pian sen jälkeen Barnabas-serkun ja Saulin lähetystyöhön (Apt.13:2-3). Markusta ei mainita matkaan siunaamisen yhteydessä, mutta hän läksi kuitenkin mukaan kahden ”varsinaisen” lähetin palvelijaksi. Lähtöpäätös ei varmaankaan ollut vaikea, koska matka suuntautui isovanhempien kotiseudulle Kyprokselle. Maria sai kuulla Jerusalemissa, että hänestä oli tullut lähetyssaarnaajan äiti.
Saavuttuaan Salamiiseen he julistivat Jumalan sanaa juutalaisten synagogassa. Johannes oli mukana heidän apulaisenaan (Apt.13:5).
Kyproksella asui siis Barnabaan ja Markuksen sukulaisia, ainakin tätejä ja setiä, jos isovanhemmat olivatkin ehkä jo kuolleet. Lähetysmatka sujui aluksi suhteellisen rauhallisissa merkeissä; mitään suurempia vainoja ja mellakoita ei vielä esiintynyt.
Mutta sitten jäi turvallinen Kypros taakse, ja pieni seurue nousi laivaan, joka kuljetti sen Vähän Aasian rannikolle. Kun Markus näki edessään kohoavan vuoriston, hän pelästyi. Ei ollut vaikea kuvitella, mikä heitä sisämaassa odottaisi. Ja niin nuori mies kääntyi kantapäillään ja läksi maitojunalla kotiin. Hän ei ehtinyt kokea yhtään ainoaa mellakkaa, ei mitään suuria vainoja ja vaikeuksia. Eikö Markukselle kelvannutkaan palvelijan osa? Vai tuliko pojalle äitiä ikävä?
Paavali lähti seuralaisineen Pafoksesta ja purjehti Pamfylian Pergeen. Siellä Johannes erosi heistä ja palasi Jerusalemiin (Apt.13:13).
Luultavasti Maria oli sekä pettynyt että häpeissään, kun poika palasi kesken matkan kotiin. Äiti oli odottanut hänestä suuria Jumalan valtakunnan työssä, kuten niin moni kristitty äiti tekee. Kasvojen menetys oli vaikea kestää. Mutta ehkä Maria silti uskoi ja toivoi, että kesken jääneeseen lähetysmatkaankin sisältyisi jokin salattu Jumalan viisaus.
Sinun puoleesi, Herra, minä käännyn.
Jumalani, sinun apuusi minä luotan.
Enhän luota turhaan?
Ei kukaan, joka luottaa sinuun, jää vaille apuasi.
Toiselle lähetysmatkalle ei Paavali huolinut enää Markusta mukaansa. Barnabas, ”kehottaja”, tahtoi kuitenkin antaa serkulleen uuden mahdollisuuden. Siitä sukeutui niin kova riita, että lähetyssaarnaajien tiet erosivat. Barnabas läksi Markuksen kanssa toistamiseen Kyprokselle, Paavali Silaan kanssa jalkaisin Vähään Aasiaan (Apt.15:36-41).
Mitä Marian pojalle myöhemmin tapahtui, siitä kertoo Papias 120-luvulla seuraavaa: Markus toimi Pietarin tulkkina ja kirjoitti sitten evankeliumin tältä saamiensa tietojen perusteella. Pietarin kirjeestä voimme nähdä, että sen kirjoittaja rakasti nuorta tulkkiaan ja kirjuriaan kuin omaa poikaansa:
Teille lähettää tervehdyksen Babylonissa oleva seurakunta, valittu niin kuin tekin. Samoin tervehtii teitä poikani Markus (1.Piet.5:13).
Markuksen evankeliumi on suuri lahja koko kristikunnalle, myös meille jokaiselle. Jos Maria oli vielä elossa sen ilmestyessä, hän saattoi omin silmin nähdä, ettei ollut luottanut Jeesuksen apuun turhan tähden. Oli toki paljon parempi, että Markus siirtyi Paavalin seurueesta Pietarin seurueeseen, ja tuli tällä tavalla koonneeksi ainekset evankeliumi-kirjaansa varten.
Välit Paavalinkin kanssa paranivat ajan mittaan. Viimeisessä kirjeessään, joka on Rooman vankilassa 60-luvun puolivälissä kirjoitettu, pyytää Paavali liikuttavasti Timoteukselta: ”Ota Markus mukaasi, sillä hänestä olisi minulle paljon apua”
(2.Tim.4:11). Markus ei ilmeisesti koskaan päässyt johtajan asemaan. Hän pysyi ikänsä kakkosmiehenä. Mutta niinhän Jeesus oli opettanutkin, että kristillisessä kirkossa on suurin se, joka palvelee (Mark.10:43).
Kohta tämän jälkeen Paavali ja Pietari kärsivät marttyyrikuoleman Roomassa. Samoihin aikoihin alkoi Israelin alueella juutalaissota. Jerusalemin kristityt muistivat Jeesuksen ennustuksen ja pakenivat ennen saartorenkaan sulkeutumista Pellaan (Matt.24:15-17). Piiritettyään kaupunkia kolme vuotta roomalaiset hävittivät sen maan tasalle ja polttivat temppelin vuonna 70 jKr.
Jos Markus oli ollut 20-vuotias Pietarin ensimmäisen vankeuden aikaan v.46, niin hän oli nelikymppinen tämän kuollessa ja puolivälissä viittäkymmentä, kun temppeli hävitettiin. Kuka tietää, vaikka Mariakin olisi ollut hengissä vielä juutalaissodan syttyessä ja paennut piiritetystä kaupungista muiden kristittyjen mukana. Sinne jäi kaupunkitalo – tulen ruuaksi. Mutta, Jumalan kiitos, Marian katon alla oli ehditty kylvää lukemattomien ihmisten sydämiin siementä, joka ei koskaan katoaisi.
Mikään ei kestä ikuisesti, ei sinunkaan kotisi. Etkö tahtoisi avata sen ovia uskovien kokoontumispaikaksi, kun vielä aikaa on, niin kuin Maria teki?