Miehen luominen
Kirjoittanut Mailis Janatuinen
Raamatun toisessa luvussa ihmisen luominen kuvataan uudempaan kertaan, ja nyt meille paljastetaan myös se materiaali, josta hänet tehtiin: Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen (1.Moos.2:7*). Maailman ensimmäisen miehen Adam osoittaa jotakin hänen alkuperästään. Se muistuttaa näet heprean sanaa adama, maa. Ihminen on tehty täsmälleen samasta materiaalista kuin muukin luomakunta: maan tomusta, vedestä, mineraaleista. Yli 90% hänen geeneistään on yhteisiä apinan ja jopa hiiren kanssa. Geenistömme puolesta kuulumme siis eläinkuntaan.
Tässä ei kuitenkaan ole koko totuus ihmisestä. Raamattu kertoo, että Jumala myös puhalsi hänen sieraimiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu (2:7b*). Ruumis on ihmisen biologinen puoli, sielu on se osa hänestä, jota psykologia tutkii, mutta henkensä hän on saanut suoraan Jumalalta. Henkeä ei voida tutkia mikroskoopilla eikä psykologisilla kokeilla. Silti se on niin olennainen osa meitä, ettemme ilman sitä olisi ihmisiä, vaan eläimiä. Myös omatunto kuuluu hengen alueeseen.
Mutta ihminen tarvitsi myös oman paikan, missä olla ja elää ja mitä kutsua kodikseen. Siksi Herra valitsi vastaluodun maan päältä paikan nimeltä Eden, ja sinne hän istutti korkean omakätisesti ihanan puutarhan Adamin kodiksi. Eden ei ollut paratiisi, vaan paratiisi oli Edenissä. Herra Jumala istutti puutarhan itään, Eedeniin, ja sinne hän asetti ihmisen, jonka oli tehnyt. Herra Jumala kasvatti maasta esiin kaikenlaisia puita, jotka olivat kauniita katsella ja joiden hedelmät olivat hyviä syödä, ja paratiisin keskelle hän kasvatti elämän puun sekä hyvän- ja pahantiedon puun. Eedenistä sai alkunsa joki, joka kasteli puutarhan ja joka sieltä lähtiessään jakautui neljäksi haaraksi.-- Herra Jumala asetti ihmisen Eedenin puutarhaan viljelemään ja varjelemaan sitä (2:8-15).
Näin oli ensimmäinen ihminen saanut oman paikan, jota ilman Jumalan siunaus ei olisikaan ollut täydellinen. Paratiisi oli siis onnela, josta ei mitään puuttunut. Ihmistä ei kuitenkaan ole luotu istumaan pilven reunalla ja soittelemaan harppua, vaan tonkimaan multaa, raivaamaan peltoa, etsimään parhaita siemeniä, istuttamaan puita, jalostamaan niitä ja käyttämään eläimiä työnteon helpottamiseen. Mutta jo paratiisissa maata oli myös varjeltava. Itse asiassa tuo heprean sana tarkoittaa "palvelemista", mikä tarkoittaa, että ihmisen oli määrä hallita muuta luomakuntaa sitä palvelemalla.
Ehkäpä Herra tahtoi saman tien kokeilla, riittääkö tieteellinen työ miehelle elämän tarkoitukseksi ja yksinäisyyden poistajaksi. Tai sanottaisiinko, että Jumala kyllä tiesi, ettei asia ollut niin, mutta hän tahtoi Adamin oppivan tuon asian ikään kuin kantapään kautta. Herra Jumala sanoi: "Ei ole hyvä ihmisen olla yksinään. Minä teen hänelle kumppanin, joka sopii hänen avukseen." Ja Herra Jumala muovasi maasta kaikki villieläimet ja kaikki taivaan linnut ja vei ne ihmisen luo nähdäkseen, minkä nimen hän kullekin antaisi. Ja jokainen elävä olento sai sen nimen, jolla ihminen sitä kutsui. Näin ihminen antoi nimet kaikille karjaeläimille, kaikille linnuille ja kaikille villieläimille. Mutta ihmiselle ei löytynyt sopivaa kumppania (2:18-20).
Koko ajan eläimiä nimittäessään Adam koetti katsoa, löytyisikö hänelle itselleen sopivaa apua ja kumppania. Eläinten toveruus ja työn mielekkyys eivät kuitenkaan voineet poistaa hänen yksinäisyyttään. Adam ei tuntenut itseään kokonaiseksi, vaan etsi yhä vastakappalettaan. Edes Jumalan palveleminen ei tyydyttänyt kokonaan hänen sydäntään. Hyvässä paratiisissa oli yksi asia, joka ei ollut hyvin: ihmisen ei ollut hyvä olla yksin. Raamatun mieskuvaan ei yksinkertaisesti mahdu munkkilaitos.
Raamatun toisessa luvussa ihmisen luominen kuvataan uudempaan kertaan, ja nyt meille paljastetaan myös se materiaali, josta hänet tehtiin: Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen (1.Moos.2:7*). Maailman ensimmäisen miehen Adam osoittaa jotakin hänen alkuperästään. Se muistuttaa näet heprean sanaa adama, maa. Ihminen on tehty täsmälleen samasta materiaalista kuin muukin luomakunta: maan tomusta, vedestä, mineraaleista. Yli 90% hänen geeneistään on yhteisiä apinan ja jopa hiiren kanssa. Geenistömme puolesta kuulumme siis eläinkuntaan.
Tässä ei kuitenkaan ole koko totuus ihmisestä. Raamattu kertoo, että Jumala myös puhalsi hänen sieraimiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu (2:7b*). Ruumis on ihmisen biologinen puoli, sielu on se osa hänestä, jota psykologia tutkii, mutta henkensä hän on saanut suoraan Jumalalta. Henkeä ei voida tutkia mikroskoopilla eikä psykologisilla kokeilla. Silti se on niin olennainen osa meitä, ettemme ilman sitä olisi ihmisiä, vaan eläimiä. Myös omatunto kuuluu hengen alueeseen.
Mutta ihminen tarvitsi myös oman paikan, missä olla ja elää ja mitä kutsua kodikseen. Siksi Herra valitsi vastaluodun maan päältä paikan nimeltä Eden, ja sinne hän istutti korkean omakätisesti ihanan puutarhan Adamin kodiksi. Eden ei ollut paratiisi, vaan paratiisi oli Edenissä. Herra Jumala istutti puutarhan itään, Eedeniin, ja sinne hän asetti ihmisen, jonka oli tehnyt. Herra Jumala kasvatti maasta esiin kaikenlaisia puita, jotka olivat kauniita katsella ja joiden hedelmät olivat hyviä syödä, ja paratiisin keskelle hän kasvatti elämän puun sekä hyvän- ja pahantiedon puun. Eedenistä sai alkunsa joki, joka kasteli puutarhan ja joka sieltä lähtiessään jakautui neljäksi haaraksi.-- Herra Jumala asetti ihmisen Eedenin puutarhaan viljelemään ja varjelemaan sitä (2:8-15).
Näin oli ensimmäinen ihminen saanut oman paikan, jota ilman Jumalan siunaus ei olisikaan ollut täydellinen. Paratiisi oli siis onnela, josta ei mitään puuttunut. Ihmistä ei kuitenkaan ole luotu istumaan pilven reunalla ja soittelemaan harppua, vaan tonkimaan multaa, raivaamaan peltoa, etsimään parhaita siemeniä, istuttamaan puita, jalostamaan niitä ja käyttämään eläimiä työnteon helpottamiseen. Mutta jo paratiisissa maata oli myös varjeltava. Itse asiassa tuo heprean sana tarkoittaa "palvelemista", mikä tarkoittaa, että ihmisen oli määrä hallita muuta luomakuntaa sitä palvelemalla.
Ehkäpä Herra tahtoi saman tien kokeilla, riittääkö tieteellinen työ miehelle elämän tarkoitukseksi ja yksinäisyyden poistajaksi. Tai sanottaisiinko, että Jumala kyllä tiesi, ettei asia ollut niin, mutta hän tahtoi Adamin oppivan tuon asian ikään kuin kantapään kautta. Herra Jumala sanoi: "Ei ole hyvä ihmisen olla yksinään. Minä teen hänelle kumppanin, joka sopii hänen avukseen." Ja Herra Jumala muovasi maasta kaikki villieläimet ja kaikki taivaan linnut ja vei ne ihmisen luo nähdäkseen, minkä nimen hän kullekin antaisi. Ja jokainen elävä olento sai sen nimen, jolla ihminen sitä kutsui. Näin ihminen antoi nimet kaikille karjaeläimille, kaikille linnuille ja kaikille villieläimille. Mutta ihmiselle ei löytynyt sopivaa kumppania (2:18-20).
Koko ajan eläimiä nimittäessään Adam koetti katsoa, löytyisikö hänelle itselleen sopivaa apua ja kumppania. Eläinten toveruus ja työn mielekkyys eivät kuitenkaan voineet poistaa hänen yksinäisyyttään. Adam ei tuntenut itseään kokonaiseksi, vaan etsi yhä vastakappalettaan. Edes Jumalan palveleminen ei tyydyttänyt kokonaan hänen sydäntään. Hyvässä paratiisissa oli yksi asia, joka ei ollut hyvin: ihmisen ei ollut hyvä olla yksin. Raamatun mieskuvaan ei yksinkertaisesti mahdu munkkilaitos.
